Perusta sinäkin oma Blogaaja.fi blogi ilmaiseksi >>
Lainaa.com

Kun mikään ei riitä

Pohdintaa, kuinka selvitä isän itsemurhasta, vai pystyykö siitä selviämään koskaan? Tarvitseeko siitä selvitä?

UUSI OSOITE BLOGIINI

Koska tämä sivusto tökkii, löytyy tekstini tästä lähtien täältä.

 

Siitä mistä voi puhua voi vapautua

Minun elämääni on aina kuulunut valehtelu ja valkoisten valheiden viljely. Miksi? Sitä en itsekään vielä tiedä, vaikka sitä miettinyt, paljonkin. En ehkä uskalla sanoa ääneen asioita, koska pelkään saavani moitteita tai tekoni/sanani tuomitaan siltä seisomalta. Minua ei siis ymmärretä omalta näkökulmaltani ja minulle valehtelu on helpompi tapa leikkiä täydellistä, esittää täydellisempää kuin olenkaan. Kai mä koen, että on parempi vain valehdella, haukut tulee myöhemmin ja hetken saan hengittää vapaasti. Helpompi olisi kertoa asioiden oikea laita heti, oon minä sitäkin kokeillut. Ei se ole johtanut mihinkään muuhun kuin vähättelyyn, haukkuihin ja siihen, että en kokenut siitä olevan mitään hyötyä. Seuraava kerta totuuden kertomiseen on sitten jo vaikeampi, kun ei siihen näe syytä.

Isoin asia on kai itse tiedostaa tuo ja yrittää vain rohkaistua kertomaan ne asiat muillekin, niin kuin ne on. Ottaa vastaan se häpeän tunne vastaan, jonka yleensä sitten heitetään päin naamaani. Aina kysytään ”Miksi Maya taas valehtelee, miksei se vaan voi sanoa asioita niin kuin ne on, mikä siinä on vaikeata?” Niin, mielelläni niin tekisinkin, mutta koska kerta toisensa jälkeen totuus ei miellytä ja minut lytätään siltä seisomalta, haukutaan pystyyn, arvostellaan valintojani ja elämääni. Miksi haluan itselleni ne fiilikset? Tunne, etten kelpaa omana itsenä omine mielipiteideni musertaa. Voin kääntää tämän toistepäin ”Miksen kelpaa virheineni?” Se tunne, kun tajuaa, ettei sanoja tai tekoja hyväksytä omien mielipidein takia musertaa, minulla ei siis ole oikeutta omaan tahtoon tai elämään, sitä on siksi aina arvosteltava ja vähäteltävä. En minäkään ole koskaan kieltänyt ketään menemästä kohti unelmaansa. En ole koskaan edes arvostellut ääneen, miksi taas tehdään noin. Ehkä on omien kokemusten jälkeen  on helpompi ymmärtää, että meillä jokaisella on se meidän oma juttumme. Jos kävisin joka sunnuntai kirkossa ja saisin siitä lohtua niin monikohan minua arvostelisi ja ihmettelisi minun toimintaani?

Pääsen helpommalla, kun minuun vain petytään myöhemmin ja saan osakseni muutaman viikon mykkäkoulun. Tämä on minun elämäni, minun valintani – eikö niitä voida kunnioittaa? Jos joku asia tekee minut onnelliseksi niin, miksei minulle sitä suoda? Miksi elämääni halutaan puuttua koko ajan? Eikö pääasia ole se, että jaksaisin tarppoa täällä mahdollisimman hyvin, vaikka elämä potkiikin päähän. Eikö minulla saa olla henkireikiä, joihin turvaudun, kun on vaikeaa? Enkö voi rakentaa elämääni niin, että siellä seassa on asioita, jotka auttavat jaksamaan, joita odotan ja sillä seurauksella pääsen eteenpäin polullani?

Ajatellaanpa asiaa toiselta kantilta. Jos minä nyt päättyisin isäni ratkaisuun. Tänne jäisi kasa ihmisiä suremaan, kyselemään miksi ja syyllistämään itseään, mitä he voisivat tehdä toisin, jos vielä saisivat mahdollisuuden. Silloin mietittäisiin asioita, joita rakastin, silloin niitä ei kyseenalaistettaisi. Itse asiassa ajateltaisiin, miksi niitä yritettiin viedä minulta, jos ne piti minut pinnalla.

Minulla on paheita ja intohimoja. Rakastan suklaata, imurointia ja matkustelua. Sanotaanko, syön ilooni ja suruuni suklaata, se on ollut minulle aina osa päivääni. Aina ihmetellään, enkö mä muuta syö ja kuinka sä et muka voi elää ilman suklaata. Voinhan mä elää, mutta kai se on mun addiktio – suht terveellinen, kun miettii suklaan terveysvaikutuksia.

Matkustelu on aiheuttanut ympärillä kateutta, vihaa ja haukkumista. Mutta kuten kirjoitin aikasemmin, se on asia, joka minut pitää pinnalla. Se on asia, jonka seurauksena elämässäni on jotain mitä odottaa. Reissuni ovat minulle henkireikä. Henkireikiä, joiden takia jaksan taas, vaikka on vaikeata. Teen ne itseni takia, en kenenkään muun. Joku muu voi tunkea rahansa autoihin, toinen taas tupakkaan ja yksi vaikka vaatteisiin. Miksen mä voisi kerätä kokemuksia? Miksen mä voisi tehdä elämästäni sellaista, että ne kantaa pitkälle ja nuo muistot säilyy sydämessäni kuolemaani asti. Miksi ne pitää minulta kieltää? Koskaan en ole kenenkään muun rahoja reissuihini käyttänyt, olen itse rahat tienannut, myynnyt kirpparilla tavaraa, jotta saan kerättyä rahaa niin miksi sitä pitää aina niin ihmetellä?

Olen ollut aina on-off-ihminen. Teen kaikki asiat aina täysillä, mutta jos mielenkiinto menee niin niitä ei tehdä yhtään. Otetaan esimerkkejä elämästäni – rakastan luistelua. Talvisin meillä on tapana luistella luonnonjäällä, jos semmoinen tänne etelään saadaan. No kaikki alkaa pienestä lenkistä, joka on yleensä vain kivaa ajanvietettä. Koska se on niin kivaa, niin sitten sitä on pakko tehdä seuraavana päivänä. Lopulta ollaan siinä pisteessä, että luistellaan yli kolmekymmentä kilometriä päivässä, koska sitä on vain pakko tehdä, vaikkei aikaa olisikaan. Jos on joogasalin kuukausikortti niin on morkkis siitä, jos siellä ei sitten käy reilua parikymmentä kertaa kuukaudessa. Maailma kaatuu, jos sinne ei pääse joka ilta. Syöminen, välillä olen tiukka itselleni, mitä saan syödä ja mitä en, ja itsekurini onkin huikea tuon suhteen, jos sikseen. Sitten, kun elämä potkii päähän tai menee liian hyvin niin länttään kolme suklaalevyä naamaani päivässä ja seuraavana päivänä itken peilin edessä, mikä läski olenkaan ja vaatteet eivät istu. Välillä painan 50 kiloa ja parin kuukauden päästä olen saattanut lihoa 15 kiloa ja sitten taas aloitetaan itsensä psyykkaus, että kehdataan ulos mennä – on laihduttava keinolla, millä hyvänsä. Musiikki – jos ihastun johonkin kappalaseen saatan kuunnella sitä 500 kertaa putkeen ja sen jälkeen en koskaan ja koko biisi ärsyttää. Kun ihastun, koko muu maailma katoaa, en näe mitään enkä ketään muuta. Olen vaikka valmis lentämään kuuhun sillä hetkellä, mutta kun se tunne laantuu, haluan unohtaa kaiken asiaan liittyvän. Ihan kuin sillä ei olisi ollut koskaan tilaa elämässäni. Tosin ne ihmiset, joita rakastan tai olen joskus rakastanut pysyvät elämässäni iäti. En ole pitkävihainen, mutta kannan tiettyjä lauseita ja tokaisuja mukana sydämessäni ja välillä ne valtaa mieleni. En unohda helposti ja loukkauksista on vaikea päästää irti.

Itse asiassa taidan inhota itseäni, kun rupean ajattelemaan. En ole monestikaan seissyt viime aikoina peilin edessä. Jos olen siellä seissyt olen katsonut surullisena kuvaani ja miettinyt, mitä minussa on vialla ja mitä kaikkea haluaisin muuttaa, jotta kelpaan muille. Olen itseni pahin vihollinen, olen liian ankara itselleni. Ja se tunne, kun muutkin pettyy minuun on jotain karseata ja juuri se on se juttu, mikä saa minut kai valehtelemaan, salaamaan totuutta, salamaan todellisia halujani ja toiveitani. Haluan olla kaikille se täydellinen ihminen, en halua tuottaa surua kellekään, en halua, että minuun petytään. Haluan sitten edes hetken esittää moista, vaikka sydämessä tiedän, että kohta taas voivotellaan, miksi Maya on tuollainen.

Minulla on onneksi elämässäni ihminen, jolle uskallan kertoa kaiken. Ihminen joka tietää minusta kaiken, ihminen joka on kanssani samalla aaltopituudella ja joka ei tuomitse minua. Ihminen, jolle minun ei tartte esittää, ihminen joka tietää salaisuuteni. Hän yrittää ymmärtää, potkii eteenpäin ja kannustaa, vaikkei se aina helppoa ole. Hän on myös ihminen, jota kuuntelen, kun hän sanoo, että nyt menee liian kovaa, pitäisiköhän pysähtyä hetkeksi. Enhän mä sitä myönnä silloin, mutta pikku hiljaa ymmärrän, että niinhän se on. Enhän mä voi suoraltaan sanoa, että oikeassa olet. Meidän historia ei ole ollut helppo, mutta selkeästi hän kuuluu ympyrääni ja olemme vuosien saatossa oppineet toisiltamme paljon. Mitä huonommaksi oloni tulee, sitä enemmän näen, kuinka tärkeä hän on minulle ja kuinka häntä tarvitsen. Koskaan en aio enää ottaa sitä riskiä, että menettäisin hänet.

Sanotaan, että kaikella on tarkoitus. Sinällään en löydä tarkoitusta isäni itsemurhalle, mutta silläkin on – se selviää joskus, sitten kun on aika se tietää. Se on avannut silmiäni, muiden silmiä ja elämäni on muuttunut jo nyt, vaikken vieläkään ymmärrä, miksi meille kävi näin, miksi meille piti käydä näin. Ehkä kiikkustuolissa näen, kuinka asiat ovat linkittyneet elämässäni ja kuinka niistä syntyy jatkuva ympyrä, joka lopulta sulkeutuu.

Eilen rupesin miettimään, onko elämämme pelkkää sattumaa vaiko ennaltamäärättyä. Uskotellaanko meille, että meillä on vapaa tahto, vaikka todellisuudessa asia onkin niin, että meillä jokaisella on tietty määränpää, jota kohden kuljetaan, mutta saamme itse valita monista vaihtoehdoista sen tien, jota kuljemme. Määränpää ja tulos on aina sama. Tietyt ihmiset tulevat osaksi elämäämme, vaikka menisimme mitä polkua. Löytyy aina keino, millä ihminen kiinnyttyy elämääsi tiukemmin ja sitten on vain ns.ohikulkijoita, jotka merkkaavat paljon, mutta eivät sinällään jää elämääsi pysyvästi. Olet tietysti oppinut heiltäkin jotain tai he ovat olleet avain muihin oivalluksiin, jotka sitten kantavat sinua pidemmälle elämässäsi. Jokaisella ihmisellä on siis tarkoitus elämässäsi. Kaikella on.

Miksei tämä kaikki olisi ennaltamäärättyä? Me elämme uskossa, jossa sanotaan, että Jumala on luonut meidät tietäen, miten tämä päättyy. Miksei hän tietäisi meidän tarinaammekin ennalta? Siksi rupesinkin miettimään, että meille on  paikka D, johon kuljemme pisteestä A. Mutta meillä on siinä itsellä mahdollisuus valinnoillamme vaikuttaa, mitkä pisteet käymme läpi ja mitkä jätämme käymättä. Tietyt ihmiset kuuluvat matkaamme tavalla tai toisella. Heräsin myös viikolla ajatukseen, että se, että osa meistä kohtaa hirveitä asioita, ei ehkä olekaan kiusaamista ylempien voimien taholta, kuten usein ajatellaan. Mitä jos sairautemme, vastoinkäymiset, kuolemat ja muut asiat ovat elämässämme siitä syystä, että meille on tehtävä ja meidän pitää kypsyä henkisesti siihen tasoon, että voimme sen toteuttaa ja olemme tarpeeksi vahvoja siihen, että voimme sen läpikäydä ja ottaa siitä opiksi. Monesta täyttä puppua varmaan, mutta musta tässä rupeaa olemaan järkeä. Ilman mun ongelmia en olisi tässä muuttuneena, ilman ongelmiani en olisi koskaan katsonut sisimpääni, ilman iskän itsemurhaa en avaisi teille tuntojani. Olen tietoinen kasvustani ihmisenä, en ole sama ihminen kuin kymmenen vuotta sitten. Kaikella on merkitys. Jokainen pala elämässäni kuuluu siihen ja kaikella on tarkoitus. Tälläkin, vaikken sen tarkoitusta vielä ole oivaltanut. Aika ei ole vielä kypsä siihen. Mutta se päivä tulee vielä. Olen siitä varma siitä. Sitä odotellessani voin purkaa ajatuksiani ja yrittää löytää vastauksia elämään.

Sukupolvien ero

Aikasemmin kävin jo läpi hieman isäni ja omia luonteenpiirteitäni. Äsken mietin, että kai niilläkin on kaikkeen merkitys.

Isäni tosiaan raivasi tiensä nollasta ihan mukavaan elämään. He menivät aikoinaan 70-luvulla tätini pyynnöstä kotikaupunkiini kesätöihin ja sinne iskä sitten jäikin ikuisiksi ajoiksi. Nuoruuden kituvuodet oli ohi ja vanhempani elivät mukavaa elämää. Ostivat, mitä halusivat ja vain taivas oli rajana. Kaiken piti olla hyvin.

Iskä tosiaan oli rehti mies. Mies, jonka sana piti hautaan saakka. Tosin iskällä ei ole hautaa, mutta pointti on siinä, että moni olisi perääntynyt sanoissaan jossain vaiheessa, isäni piti sanomastaan aina kiinni. Oli rehellinen, turhankin rehellinen, jos minulta kysytään. Aina en ymmärtänyt, miksi asioita päästeltiin niin suorana ulos suusta sen kummempia ajattelematta.

Monesti minun teki mieli avata suuni maailman mustavalkoisuudesta, jona hän sen näki ja koki. Oli vain yksi oikea tie ja se tie oli hänen oma tiensä. Enhän mä koskaan siitäkään uskaltanut sanoa. Nielin sanani ja murisin omassa mielessäni. Oltaisiin varmaan saatu hyvä väittely aikaiseksi, kun olisin suuni aukaissut. Lopulta hän olisi lähtenyt puhisten olohuoneesta ja jättänyt minut sinne yksin ihmettelemään. Sen jälkeen asiasta ei olisi enää puhuttu.

Isäni oli myös äärettömän pitkävihainen. Jos hän päätti, ettei jollekin puhua koskaan enää tai joku ei kuulu elämäämme niin sitten se oli niin. Minä taas en asioita näe noin lainkaan. Minusta asioista on puhuttava ja avattava asioita auki, yleensä niiden takana on kasa väärinkäsityksiä, vääriä oletuksia. Siksi varmaan eroankin niin perheestäni. Olen joutunut paikkaan, jossa ei ollut vaihtoehtoja olla avaamatta niitä päässä jyskyttäviä ajatuksia. Kaikki piti nostaa pöydälle, jotta tervehtyisin ja voisin saada elämäni takaisin. Joka ikinen vuosi elämästäni käytiin läpi terapiassa. Joka ikinen lause, jonka sivulauseessa sanoin ja jolla en tiennyt olevan tarkoitusta tongittiin läpi perinpohjaisesti. Jokainen pettymys käytiin läpi ja melkeinpä jokaisen sukulaisen rooli pohdittiin joka kantilta minun elämässäni. Eka puoli vuotta taisi mennä tuohon. Pariterapiassa keskityttiin eka kaksi vuotta minun olooni, minun pelkoihini, minun suorittamiseeni. Itse asiassa meidän huikea pariterapeutti meille ehdotti, että ottaisin lääkäriin yhteyttä. Meidän ongelmat oli osittain muualla, jossain syvällä pääni sisällä ja ne tuli jopa meidän väliin, kun en niitä tiedostanut tai osannut kohdata. Oli hirveätä tunnustaa, että olen avuntarpeessa, tosin silloinhan minua ohjasi apuun pelkoni toisen menettämisestä.

Nyt on toisin. Uskallan sanoa ääneen, että en jaksa. Tarvitsen apua. Itse asiassa lääkäri soitti tänään yllättäen ja käski lisätä kilpparilääkitystä ja sanoi, että pääsen viikon sisällä takaisin terapiaan. Lähete tehty kiireellisenä ja terapeuttikin vaihtunee pyynnöstäni, kunhan ensin tapaan psykiatrin ja mietitään tarpeitani enemmän. Jep, taas ollaan siinä pisteessä, että joku voisi sanoa, että hullu hakeutuu hoitoon. No sanokaan, mä sentään haen apua ja myönnän, että minusta ei ole tähän. Olen sentään jotain oppinut matkani varrella.

Sääli, että isäni ei tässä asiassa ollut kuten minä. Harmi, ettei äiti ei löytänyt keinoa kiristää iskääni niin, että olisi saanut hänet hoitoon. Kiristys tai uhkailu ehkä vääriä sanoja sanoa, mutta ne sai minut alunperin terapiaan. Tai eihän sinne noin vaan mennä. Minut arvioitiin, ja olin jo reilun vuoden tehnyt masennustestejä, ennen kuin minut otettiin tosissaan. Ja ollut masennuslääkityksellä. Ja kuten aikasemmin kirjoitin, se että pääsin ns.systeemiin sisään on kiinni enemmänkin siitä, että mieheni hakkasi nyrkkiä pöytään, kuvaili elämääni ja vaatimalla vaati, että nyt riittää. Kukaanhan ei siinä vaiheessa tiennyt, että olin ajatellut tappaa itseni. Sen kerroin vasta vuosia myöhemmin miehelleni. Terapautin ja minun suhteeni ei ollut koskaan sillä tasolla, että olisin voinut hänelle niin avautua. Hän aloitti istunnot aina 10 minuuttia myöhässä ja lopetti ne aikasemmin kuin muut. Olin viimeinen potilas odotustilassa ja ensimmäinen siellä poistuessani. Lopulta ne käynnit lopetin, koska ei laittanut minua tekemään mitään ajatustyötä eikä antanut mitään ajateltavaa, koin  ne aivan turhiksi. Puhuin ystävilleni, etten tunne oloani hänen kanssaan hyväksi, mutten koskaan uskaltanut sitä sanoa ääneen terapeutille. Kappas vaan, yllätyittekö?

Isäni oli sitä ikäluokkaa, että hävettiin omaa pahaa oloa, syyllistettiin itseä siitä. Tosin eihän me sille itse voida mitään, jos aivoissa meidän kemiatasot laskee. Ei me oikein siihen voida vaikuttaa. Sivusta on taas niin helppo huudella, kun ei tiedä faktoja masennuksen fysiologisista syistä. Olen minäkin syyllistynyt alkoholistien syyllistämiseen, kunnes aika ja luettu tieto on muuttanut käsityksiäni. Olen oppinut ymmärtämään ja pitämään suuni sillä hetkellä kiinni, kun olisi eniten aihetta sanoa. Ei se auta ketään. Mutta pitää myös muistaa, ettei kaikkea voi hyväksyä ja aina antaa anteeksi. On kerrottava rajat toiselle. Ihan kuten mieheni kertoi minulle, että nyt riittää ja hän häipyy, jos meno ei muutu.

Isäni aina sanoi, että tämmöinen ikuinen hörhöilijä, tuuliviiri tarvitsee jämäkän miehen, joka pitää minut aisoissa. Puhui varmaan itsestään, koska sellainenhan hän olikin. Pikkutarkka ja vaativa neitsyt, jolta opin pienestä pitäen, miten päin hengareiden pitää olla kaapissa ja keittiönkaapeissa jokaisella lasilla on tarkalleen oma paikka, vuodesta toiseen se sama paikka. Isäni on aina inhonnut sitä, etten pysty pitämään vaatekaappiani siistinä. Jo pienenä monen tunnin siivoamisen jälkeen hän saattoi vetästä kaikki alas uudestaan lattialle ja sanoa ”harjoittele lisää, niin muistat kanssa, kuinka se pidetään siistinä.” Monesta tuo voi kuulostaa hurjalta ja hirviömäiseltä, mutta ei se sitä ollut. Tosin en näköjään oppinut tuollakaan tapaa. Olen siis yhtä kovapäinen kuin isäni oli.

Mieleeni tulee  tiettyjä juttuja, joista näkee, kuinka isäni piti kiinni omista periaatteistaan. Esimerkiksi joka lauantaiaamu perheemme lähti yhdessä torille ostamaan kalaa. Jokainen lapsihan inhoaa kalaa, niin inhosin minäkin. Voi, että inhosin ja joka ikinen lauantai yökin syödessäni kalaa ja pyysin, että voisin vähän jättää. No enhän mä voinut. Nykyään rakastan kalaa.

Tai, kun sain yläasteella silakan perkaamiseen liittyvän kotitehtävän kotitaloudessa. Tarkoituksena oli perata puoli kiloa silakoita ja tehdä niistä pihvejä. Minusta kissanruokaa jupisin ja kai isälläni meni hermo, kun yritin saksillä kalojen päitä leikellä itkua tuherrellen ja niin mä sitten perkasin pari kiloa silakoita sen puolen kilon sijaan – isäni haki pikkasen lisää, kun homma ei näyttänyt sujuvan. Lopulta tein sen jo ilman saksia ja enkä ajatellut, kuinka kaloillakin on tunteet.

Kuten aikasemmin kirjoittanut, on minulla ollut hyvä, turvallinen lapsuus. Silloin ei isälläni ollut ongelmia juomisen kanssa ja muutenkin elo oli normaalia lapsiperheen arkea. Minua vietiin ympäri Suomea urheilukisoihin, joihin osallistuin. Vapaa-ajalla käytiin lenkillä, harjoiteltiin kokeisiin, rakennettiin legoilla ja oltiin vaan. Isäni oli minulle läsnä ja kai tavallaan teki minusta tälläisen perfektionistin, mikä olen. Meillä oli vihko, johon merkkasimme kuntopiirin jälkeiset tulokset kolmesti viikossa ja tietty edellisten tulosten piti olla lyöty tai vähintään samoja kuin edellisellä kerralla. Opin kilpailemaan itseni kanssa, olin itseni pahin kilpailija. Nyt kun ajattelen niin varmaan samaisen piirteen kanssa isäni on kamppaillut ja lopulta omat odotukset itseään kohtaan ovat olleet niin korkeita, että kun ne eivät täyty niin ihminen romahtaa. Nämä on vain minun olettamuksiani siitä, mitä isäni päässä on liikkunut pohjautuen omiin kokemuksiini.

Itse menetin isovanhempani 2000-luvulla, minun lapsiltani puuttuu pappa jo nyt. He ovat joutuneet kohtaamaan kuoleman läpipiirissä liian aikaisin. Papan paikka olisi ollut täällä meidän kanssamme. Meillä kaikilla on iso työ harjoitella elämää ilman pappaa, isää ja aviomiestä. Yhdessä ehkä selviämme siitä. Toivottavasti.

Alkoholi

Siinä vitsaus, joka pilaa niin paljon. Niin hyviä ja fiksuja ihmisiä vie mennessään. Aiheuttaa huolta, surua, avioeroja, kuolemia, taloussotkuja, masennusta ja niin paljon pahaa, että toista yhtä pahaa syöpäpesäkettä maailmasta saa hakea.

Minä en juurikaan käytä alkoholia, tiedostan perintötekijäni ja muutenkin/onneksi saan karseat krapulat jo muutamasta lasillisesta viiniä. Voin muutaman lasillisen ottaa, mutta siihen se jääkin. Oon mä lärvejä vedellyt elämäni aikana, en mä ole mikään absolutisti, mutta varovainen olen monestakin syystä. On niin helppoa turruttaa pää ja oma paha olo siihen ja lopulta se vie kokonaan – pikkusormen, kun antaa niin viekin koko käden – pitäydyn mieluummin sokeriaddiktiossani. Olen niin nähnyt tuon polun alkoholin suhteen. Ehkä myöhemmin siitäkin, kuinka se on ollut osa eläämäni vuosia, kunhan saan ajatukseni käsittelemään muutakin kuin isäni itsemurhaa. Kaikki liittyy kaikkeen ja meidän ympyräämme matkamme aikana.

Olemme saaneet tietää syyt kuolemaan. Raportti tulikin nopeammin kuin kuvittelin. Luulin sen kestävän vielä muutaman kuukauden. Itse asiassa äitini luki sen sunnuntaina ja tänään minä halusin sen kuulla.

Isäni ei ollut muuten sairas. Kalkkeutumista verisuonissa, mikä oli odotettavissa meidän perintötekijöillä ja faktalla, että iskällä oli muutama sydäri matkansa varrella. Maksa oli ok, eli juoppo hän ei ollut – sanoi veljeni mitä tahansa. Juoppo ei pyöritä muutenkaan yritystä ja ole yhteisössä muutenkin aktiivinen. Käyttäisinkin juopon sijasta sanaa tuurijuoppo. Hallitaan osittain juomista ja välillä se vie mennessään.

Äitini on sanonut, että isäni ei haissut viinalle ja ensiapuihmiset olivat sanoneet iskän karatessa, että selvältä vaikuttaa, ei humalainen noin suoraan pyörällä aja. Muutenkin äiti sanonut, että iskällä oli vaihe päällä, jolloin selviää ja pitihän heidän lähteä Savonlinnaan.

Savonlinna liittyy isääni niin, että koska hänen fyysinen terveytensä  petti nykyisen työnsä suhteen niin hän oli tekemässä harrastuksestaan ammattia vielä eläkeiän kynnyksellä. Hän kävi siellä traktorikurssia, tarkemmin en siitä tiedä, mutta varmaan liittyy joihinkin lupiin.

Hänellä oli ns.terapiatraktori, jolla ajeli. Lanasi motocross-rataa, aurasi talvisin lunta kotikaupunkini kaduilta ja kai iskä vaan ajeli sillä muutenkin. Se oli asia, mitä hän rakasti, asia, josta hän tykkäsi. Hallissa olikin tuliterä traktori. Traktori, jonka piti olla terapiatraktori, mutta siellä ylösnostetuissa kuormaimissa ne köydet sitten roikkui. Niin mun iskän terapiatraktorista tulikin sitten surmanloukku. Kai silläkin on joku tarkoitus, tai onkin. Ymmärrän täysin.

Tästä voidaan päätellä, että suunnitelmia oli. Oli haaveita ja asioita, mitä piti tehdä ja haluttiin tehdä. Iskä ja äiti olivat viimeisen vuoden aikana olleet paljon poissa matkailuautollaan ja omalla tavallaan nauttineet elämästään. Kaikki oli tavallaan siis hyvin. Tällä tarkoitan, ettei ollut taloushuolia eikä sellaisia asioita, jotka ajaisivat ahdinkoon. Iskä oli pikkuhiljaa antanut ajatukselle eläkkeestä tilaa ja sitä kohden oltiin menossa. Veljeni oli perustanut samanlaisen yhtiön kuin isälläni oli pienillä eroilla maallikon silmin. Veljeni väittää minulle, että kyseessä täysin erilainen yritys, mutta itse en asiaa noin näe. Näen vain, että isäni rakensi firmaa meille ja oletti aina, että veljeni sitä jatkaa. Kaikki oli tehty veljelleni valmiiksi – asiakkaat, maine ja hyvä luotettava työnjälki ja asioista pidettiin kiinni. Tiedän, että tästä kiisteltiin kotonani ja salaa kai veljeni yhtiönsä perustukin reilu vuosi sitten. Olin täysin tyrmistynyt asiasta ja sitä yritettiin salatakin minulta. Enkä yhtään ihmettele miksi. Kirjanpitäjänä sattui molemmille olemaan veljeni vaimo eli ns.ammattisalaisuudet tuskin pysyivät kirjanpitotoimiston papereilla.

Itse koen tuon jotenkin yhtenä tärkeänä haarana, jolloin kaikki muuttui.

Isäni oli siis perusterve kuollessaan. Mikä minua tässä järkyttää on alkoholin määrä veressä. Verikokeessa 3.3 promillea, virtsasta 3.9 promillea ja silmistä 4.1 promillea. Eli isäni on ollut  syyntakeettomassatilassa ja puolitiedottomassa tilassa, jossa hän ei ole tajunnut mitä tekee. Tai noin minä sen näen. Hiljaiseksi vetää. En oikein tiedä, mitä ajatella. Koko kuolema on niin turha. Liian monta asiaa, jotka olisi voitu välttää. Liian monen asian summa, liian monen pieleen menneen asian summa.

Pää on niin tyhjä, että pakko kai vain nyt hetki olla ja sulattaa asiaa.

 

 

Uusia tunteita

Luin ekaa kertaa blogiani läpi ja kiinnitin huomiota yhteen asiaan. Huomasin, että mitä enemmän  kirjoitan ja yritän avata syitä isäni tekoon ja ymmärtää, sitä enemmän kasvaa sisälläni kiukku.

Olen vihainen, että poliisit eivät saapuneet kolmessa tunnissa auttamaan isääni, vihainen, että palomiehet tai poliisit saapuessaan isän karattua eivät purkaneet isäni hirttovirityksiä katon rajasta. Vihainen, kun pitää odottaa poliiseja, jotta ihminen saadaan pakkohoitoon, ambulanssihenkilökunnalla ei ole siihen valtuuksia, vaikka hirttoköydet odottaa valmiina.

Vihainen siitä, että ihmiselle läntätään kouraan masennuslääkkeitä osastolla olon jälkeen ja huikataan perään ”pärjäile ja tule takaisin, jos olosi huononee.” Sairas ihminen on viimeinen ihminen, joka tajuaa tarvitsevansa apua, joten luulisi jo hoitohenkilökunnankin herätä. Luuleeko joku oikeasti, että jos sairas on viimein saatu lääkäriin ja sieltä ei sillä hetkellä apua tipu, että sinne mennään takaisin. Jännä juttu sinällään – vähän kuin koko mätä yhteiskuntamme: me ns.normikansalaiset näemme asiat selkeämmin ja kansanedustajat avaavat silmänsä vasta vuosien jälkeen. Onko hoitohenkilökunta ohjeistettu väärin, vai eivätkö he tosiaan osaa nähdä asian todellisia piirteitä. Mitään seurantaa tai jatkokäyntejä ei sovittu, kun isäni lähti osastolta, tosin en usko, että olisi koskaan mennytkään, vaikka olisikin sovittu eli yksi plus yksi: kotiutus oli liian varhain. Olen sitä mieltä, että vakavasti epätasapainossa olevat ihmiset on tavallaan pakotettava sinne terapiaan ja läheisillä pitäisi tässä vaiheessa olla enemmän sanavaltaa siihen. Mä en usko, että pillerit traumoja poistaa, miksi poistaisi – nehän vain turruttaa pään ja tunteet. Tekee olosta utuisen. Puhumalla saadaan lukkoja auki ja voidaan oikeasti saada ihmeitä aikaan. Katsokaa nyt esimerkiksi minua: nousin kuilun portaalta, mutta en niiden nappien takia vaan sen, että lopulta uskalsin kohdata ongelmani, traumani, pettymykseni. Uskalsin mennä itseeni, oppia virheistäni ja avata suutani edes vähän. Sen ansiosta olen nyt tässä, sen ansiosta en luovuttanut. Ehkä olin onnekas, että läheiseni pakotti minut hoitoon ja pakotti terapiaan. Vei minut sinne joka viikko kahdesti, ja piti huolen tässä yhteiskunnassa, että saan apua. Puhui, kun en itse siihen pystynyt. Löi nyrkkiä pöytään, kun en siihen pystynyt. Vaati, että asialle tehdään jotain, minusta ei olisi ollut vaatimaan. Olen onnekas, että tämmöinen ihminen on elämässäni. Pelasti minut.

On ollut myös tilanteita, että äiti on keskellä yötä soittanut ambulanssin, kun isäni nähnyt kännissä harhoja, pelännyt jotain ja uhannut tapaa itsensä puukolla. Isää ei kännissä viety hoitoon, ei ole otettu sinne, vaikka äidillä on ollut iso hätä ja isä selvästi ollut hoidon tarpeessa, koska oli juomisputki alla ja oli siitä selviämässä ja silloin kuulemma tulee tommoisia harhaisia hetkiä. On siis tässä yhteiskunnassa ihan normia, että ihminen hourailee ja sekoilee eikä pääse hoitoon, varsinkin kun taustalla on osastojakso.

Vihainen veljelleni, kuinka käänsi isälleni selän. Vihainen siitä, että on saanut kaiken niin helpolla ja tätä myöten kunnioitus omia vanhempia kohtaan kadonnut. Vihainen siitä hänelle, että hän on niin herkkä, ettei uskalla myöntää virheitään, pyytää anteeksi, ja puhua tunteistaan ääneen. Vihainen, että on niin kova. Vihainen siitä, miten epäkunnioittavasti hän puhuu isästään tai minua kiusatakseen huikkaa ” ei ollut köydet ekaa kertaa esillä.” Saatana, jos ne olisi ollut esillä,  niin olisi tapansa mukana lyönyt iskää turpiin. Olisi lyönyt sitten niin kovaa, ettei olisi koskaan uskaltanut niitä enää virittää. Tai kertonut meille niistä, jos ne olis tosiaan joskus ollut esillä. Me oltaisiin saatu iskä hoitoon – ajoissa.

Vihainen itselleni, etten uskaltanut avata suutani, kun siihen oli mahdollisuus. Sanoa ääneen, ettei noin kohdella ihmistä.Tai sanoa isälleni painokkaammin lääkityksestä ja avuntarpeesta. Mun olisi pitänyt uskaltaa, mutta en halunut tai uskaltanut sanoa vastaan. Kunnioitus oli niin suurta. Tai sanoa, että me tarvitaan sitä ja kelpaa meille sellaisena. Kierrellen mä ne sanoin, en koskaan kai tarpeeksi suoraan.

Vihainen kai kaikille iskän läheisille, kun  ei hommattu sitä hoitoon. Kaikki näki, että se ei ollut kunnossa, kaikki nähtiin, ettei se ollut enää sama ihminen. Miksei kukaan sanonut mitään sille niin, että se olisi tajunnut oman tilansa?

Tosin kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen ja eikä näköjään ihmistä saada pakkohoitoon, vaikka hirttoköydet on valmiina ja vaimo soittanut apua paikalle. Kuinka helvetissä tämä on mahdollista??? Kertokaa se mulle tai tuokaa mun iskä takaisin.

Olen niin vihainen koko yhteiskunnalle, jossa voivotellaan, mutta asioiden eteen ei oikeasti tehdä mitään. Tai tehdäänpäs – vähennetään palveluita ja määrärahoja. Kertokaa minulle, missä mättää vai onko asioiden mättäminen vain minun kuvitelmaani – äitini soitti klo.9.30 apua, että isälläni on hirttoköydet roikkumassa työpaikkansa/hallinsa katossa, jonne äiti oli mennyt, koska iskä ei ollut tullut yöksi kotiin. Sinällään ei yllättävää, ryyppyputkien jälkeen iskä jätti puhelimensa kotiin ja meni hallilleen, jossa sai olla rauhassa. Paikkaan, jossa kohtasi demoninsa ja ne kaikki syyllisyydentunteensa, paikkaan, missä sai olla rauhassa. Ambulanssi tuli suht nopeasti. Äitini istui hallin pihalla ja odotti, että isäni saataisiin hoitoon, turhaan. Lopulta isäni käski ensiapuryhmää häipymään yksityisalueeltaan ja karkasi. Kaikki vain katsoivat vierestä. Äitini yritti pysäyttää karkureissua työntämällä harjaa isäni pyörän pinnojen väliin. Turhaan ja ambulanssimiehet sanoivat, että ”hyvä rouva, Suomi on vapaa maa, meillä kellään ei ole oikeutta pysäyttää häntä, jos hän haluaa lähteä.” Eikö edes silloin, kun ihminen on itsetuhoinen ja hallissa on hirttoköydet valmiina. Eikö edes silloin, kysynpä vain. Eikö läheisillä ole mitään oikeutta siinä vaiheessa, kun hätä on suurin? Eikö ne läheiset ole ne, jotka näkee, ettei ole kaikki kunnossa?

Klo.12.30 (!!!!) poliisit tulivat, mutta iskä oli siinä vaiheessa karkumatkallaan.Eivät kuulemma ehtineet toisesta kaupungista aikasemmin, kun oli niin paljon muutakin tehtävää. Tärkeämpiä nähtävästi, kuin pelastaa itsetuhoista ihmistä tuhoamaan elämänsä. Olisivatko asiat toisin, jos kotikaupungistani ei olisi poliisilaitosta karsittu? Poliisit kävivät hallilla, äiti kävi läpi isän ystäviä. Turhaan. Vähän ennen kahta poliisit ja äiti kävivät hallilla, iskä ei ollut siellä. Etsintää jatkettiin. Kahden aikaan äiti pyysi työntekijäämme lähtemään takaisin hallille purkamaan ne viritykset, vain hetkeä sen jälkeen, kun siellä oli käyty.

14.06 poliisit oli hälytetty hallille, nyt heillä kesti kolme minuuttia. Iskä oli löydetty työntekijämme toimesta, roikkui rakentamissaan hirttoköysissään, työntekijämme hänet sieltä nosti pois ja yritti elvyttää. Äiti onneksi ei ehtinyt hallille sisään, istui hallin pihalla. Varmasti hirveässä tuskassa ja pelossa. Äiti on jälkeenpäin kertonut, he lähtivät hallille kahden aikaan hänen pyydöstään – hän tunsi kasvoillaan kamalan kuumotuksen ja kihelmöinnin ja tajusi, että nyt mentävä hallille ja äkkiä. Minä taas olin Turkissa ja näin pilvinäkyni samoilla hetkillä tietämättä tapahtumista mitään.

Reilut neljä tuntia äiti eli sitä helvettiä (elää sitä edelleen joka päivä läpi, kukapa ei), odotti apua ja pelkäsi iskän puolesta, tajusi, että iskä on sekaisin, mutta kukaan ei tehnyt mitään – iskä karkasi ennen poliisien paikalle saapumista, ambulanssihenkilökunta ei saa väkipakolla pysäyttää edes tuossa tilassa olevaa . Edellisestä käynnistä hallilla oli vain muutama minuutti, iskä oli päässyt piilostaan toteuttamaan tekonsa, koska ne vitun köydet odotti siellä edelleen sitä, sairasta miestä. Mun isää. Jopa poliisi oli siellä käynnyt ja jättänyt ne sinne roikkumaan. Mun päässä huutaa kysymys ” MIKSI?” Miksi ette repineet niitä alas? Kertokaa se mulle tai tuokaa mun isä tänne takaisin. Mä pyydän, sen jälkeen en enää muuta pyydä. Se on ainoa asia, mitä haluan.

Olen niin vihainen, että tekisi mieli huutaa kaikille ”Haistakaa paska.” Mun on niin paha olla. Pitikö mun isän maksaa elämällään niin kova hinta kaikista näistä säästöistä tässä maassa, että lopultakin havahdutaan siihen, että määrärahoja ei saa vähentää vai jatkuuko sama paska? Auttaako kukaan vai tarvitaanko lisää uhreja, että silmät aukeaa? Tai silmät ehkä väärä sana – sydäntä tähän tarvitaan. Ymmärrystä ja tabujen rikkomista.

Toisaalta, enhän mä voi poliisia syyttää, mutta en voi olla miettimättä, mitä jos he olisivat tulleet edes tunnissa, tai purkaneet viritykset. Olisiko kaikki toisin? Mitä jos..

Kun tuntuu toivottomalta ja tyhjältä

Tuijotan tyhjää ruutua, taustalla soi iskälle tehty soittolista ja tekisi mieli kirjoittaa, mutta kai väsymyksen ja stressin seurauksena ajatuksetkaan eivät kulje enää samanlailla.

Kahlasin aikasemmin läpi veljeni ja minun sunnuntain viestit ja lamaannuin täysin. Nyt yritän pukea sitä edes muutamaksi lauseeksi, mutta ei vaan pysty. Kertoo tilanteen vakavuudesta paljon. Voimat on loppu ja tuo taisi olla hetki, kun tavallaan annoin surulle vallan lopullisesti ja myönsin itsellenikin, en pysty tähän ilman apua, en ole mikään superihminen.

Ihminen on niin ankara itselleen. Meidän oikeasti pitäisi olla armollisempia itsellemme ja sitä myöten toisillemme. Pahin kilpailijamme olemme me itse, meidän oma päämme. Syyllistyn siihen valitettavasti itsekin. Psyykkaan itseni äärirajoille, vaadin täydellisyyttä, vaikka tiedän, että kukaan ei ole täydellinen. Oma täydellisyyden tavoitteluni on vienyt minua eteenpäin, mutta toisaalta se on yksi isoimmista syistä, joka minua on matkan varrella romuttanut hiljalleen.

Isäni oli veistetty samasta puusta. Kovat vaatimukset, odotukset ja toiveet itseä kohtaan lopulta koitui hänen kohtalokseen tai tuhoksi, ihan miten sen haluaa kuvailla tai nähdä. Periaatteessa ja miksei käytännössäkin hänen ratkaisunsahan johtui pelkästään siitä, kuinka pettynyt hän oli itseensä. Vaikka loppupeleissä hän oli vain osa sitä ympyrää, missä meillä kaikilla oli siihen osuus, mutta lopulta viha itseään ja elämäänsä kohtaan vei hänet meiltä pois. Se, tunne, kun inhoat tekojasi, sanojasi ja sitä tosiasiaa, että olet loukannut lähimmäisiäsi jopa tahtomattasi on niin voimakas, ettei lopulta uskalla ja pysty kohtaamaan sitä sisällä vellovaa pahaa oloa ja morkkista. Häpeää itseään niin paljon, on täysi nolla ja kaikille vain taakka.

Asiahan ei ole näin, mutta näin kuilun partaalla ihminen tuntee ja ajattelee. Minäkin olen tuntenut ja tiedän sydämessäni isäni tunteneen juuri noin, tosin varmaan vielä paljon voimakkaammin kuin minä, koska häneltä löytyi rohkeus tekoonsa. Tai sitten hän on ollut jonkinlaisessa psykoosissa ja kuullut ääniä. Sekin on mahdollista, koska hänhän oli juonut päiviä ennen tapahtumia.

Lähipiirissäni on ihminen, joka on avannut minulle ovia alkoholistin maailmaan. Kertonut muutaman päivän putken jälkeisistä fiiliksistä ja siitä vellovasta oksetusfiiliksestä, jolloin haluaa olla yksin, vajota maan alle ja kuolla. Olo on kuulemma joka kerta sellainen, että haluaisi tappaa itsensä siltä seisomalta, se häpeän tunne on valtava. Hän on yrittänyt omien kuvailujensa myötä selittää isäni fiiliksiä. Ei kukaan päätä ruveta alkoholistiksi, ei kukaan päätä, että juonpa nyt kolme päivää putkeen, koska se tuntuu niin hyvältä. Eihän se tunnu, se turruttaa ajatukset hetkeksi. Se on pakokeino. Tavallaanhan se on ihmisen oma suojelumekanismi, halutaan irrottautua hetkeksi omista ahdistavista ajatuksista. Sillä hetkellä, kun valitsee turruttamisen tie ei tule ajatelleeksi, että nousu sieltä turruttamisen tieltä on joka kerta vaikeampaa ja olo monta kertaa pahempi. Toisaalta en minä sitäkään tuomitse. Minkä ihminen sairaudelleen voi. Tervehtyminen alkaa siitä, kun ihminen itse haluaa muuttaa käytöstään. Isäni valitsi ehkä sen helpoimman tien, lopetti kaikki kärsimyksensä ja ajatuksensa kerralla. Voimat ei nähtävästi riittäneet taistelemaan enää omia mielitekojaan vastaan kaiken muun pahan keskellä. Ei halunut loukata ketään enää, ei edes itseään. Voimat oli loppu ja elämän ilo poissa.

Faktahan on, että isäni oli henkisesti epätasapainossa. Yrittänä paineet eläkkeen lähenemisestä, oman fyysisen terveyden pettäminen, joka esti työnteon, alkoholismi ja olihan hän kauan ihan hermoraunio. Kaikkihan sen näki, tunsi ja kuuli. Käytös puhui puolestaan, mutta apu ei silti kelvannut. Mutta uusi piirre minulle oli se, että oli kuitenkin puhunut omista fiiliksistään parille ystävälle ja ns.tutuille kotikaupungissani. Tosin se antaisi viitteitä, että tarve huutaa pahaa oloa  ulos sisältä päin on ollut voimakas loppuaikoina.

Iskä oli vuosia sitten muutamaan otteseen lepäämässä osastolla. Se tekikin hyvää hänelle, mutta luulen ja tiedän, että hänen olisi pitänyt syödä mielialalääkkeitä oloonsa. Sanoinkin hänelle siitä, mutta kuulemma lääkkeistä tuli huono olo. Niinhän niistä tuleekin ainakin aluksi, olo pahenee hetkellisesti. Olin minäkin joskus luovuttaa, kun ensimmäiset masennuslääkkeet veti olon vielä pahemmaksi niin fyysisesti kuin henkisesti.

Kuten minulla, isällänikin oli kilpirauhasen vajaatoiminta, joka väärässä tasapainossa ollessaan aiheuttaa masennuksen kaltaisia oireita. Isäni annos oli viisikertaa pienempi kuin omani. Siitäkin kyselin, koska arvoja on mitattu ja yritin selittää, että lääkkeillä olo paranee. Toisaalta en pahemmin koskaan väittänyt isälleni vastaan, nielin mieluummin sanani ja unohdin asian.

Itse huomaan heti, jos kilppariarvot heilahtelee huonompaan suuntaan: väsymys ja alakulo valtaavat mieleni hetkessä, paino nousee, vaikken edes söisi mitään ja olo on vetämätön. Suomea onkin kritisoitu laajasti, koska täällä on niin harvassa ne lääkärit, jotka asiasta oikeasti ymmärtävät. Moni tuijottaa orjallisesti arvoja (raja-arvot Suomessa korkeampia kuin muualla Pohjoismaissa), eikä kuuntele potilasta. Olen myös tietoinen, että montaa kilpparipotilasta on hoidettu väärin – lyöty kouraan kasa masennuslääkkeitä ja sanottu, että älä höpäjä, oot vaan hullu. Kilpparipotilaita  on myös virheellisesti diagnosoitu kaksisuuntaisiksi ihmisiksi. Kun googlettaa, niin asiasta löytyy paljon tietoa ja itse kilpparivajuslaisena olen kyllä perillä tästä asiasta ja Suomessa vallitsevista käytännöistä.

Kuten näette, kun avaan asian asialta isäni elämää niin rupeaa hahmottomaan se tosiasia, että tämäkin kuolema on monen asian summa ja parhaimmassa tapauksessa isäni itsemurha olisi ehkä pystyssä estämään. Se olisi vaatinut paljon työtä, avoimuutta, rohkeutta avata kipeitäkin asioita ja kaikkien tahojen asiantuntemusta, mutta se olisi ollut kaiken sen arvoista – minulla olisi ehkä vielä rakastamani isä elossa ja mahdollisuus vaikuttaa siihen, että solmut saadaan auki hiljalleen. Voi kunpa asia olisi niin.

Ette arvaa, kuinka minun tekisi mieli mennä meren rantaan huutamaan pahaa oloni ulos. Sen kyllä teenkin, kun saan vain aikaiseksi lähteä rantaan. Tällä hetkellä olen vain niin saamaton, turta ja lamaantunut, että hoidan vain pakolliset asiat. Normaalisti siisti kotini ei ole enää niin siisti. Tytön lelut saattavat lojua yön lattialla, kun en vain jaksa niitä siivota, tiskit saattavat olla pöydällä aamuun, kun en vain jaksa niitä nostaa tiskikoneeseen, pyykit lojuu kuivumassa jopa viikon, kun tuntuu liian raskaalta ne viikata kaappiin ja päivittäinen imurointini on jäänyt. Postilaatikossa on parin viikon mainokset odottamassa. Autoa ajaessani saatan itkeä ja huutaa ääneen, muuten olen mestari salaamaan ja piilottamaan päällimmäiset tunteeni. Kun kukaan ei näe eikä kuule, luovutan hetkeksi ja annan itkun tulla. Sitten vain kokoan itseni ja toivon, että kukaan ei sitä näe.

Eilen sanoi läheiselleni, että nyt on hetki, jolloin häntä tarvitsen enemmän kuin koskaan. Nyt on hetki, jota olen pelännyt koko elämäni. Joudun myöntämään, että tarvitsen jonkun pitämään minut pinnalla, pitämään huolta minusta, etten enää ikinä luiskahda sinne kuilun partaalle. Pelkään, että kuilu imaisee minut ja alakulo valtaa minu, kuten se valtasi isäni. En halua palata sinne, haluan elämäni takaisin. Haluan olla onnellinen, haluan takaisin lentämään ja haluan tämän pahan unen loppuvan. Haluan elää ja suorittaa tehtäväni mallikkaasti loppuun. Tällä hetkellä sisälläni velloo pelko, kuinka hitossa mä tästä selviän ja mikä tarkoitus tällä kaikella oikein on – muuta kuin valmistaa mua johonkin, kunhan kehityn ihmisenä eka tarpeeksi. Toisaalta tiedostan ehkä ekaa kertaa elämässäni omien voimavarojeni hyytymisen. Isäni ei haluaisi, että luovutan. Äitiltäni on viety rakastettu, tuki ja turva reilun 40 vuoden ajalta, joten ei mulla eikä lapsilla ole vaihtoehtoja. Meidän on oltava yhtä ja pidettävä toisistamme huolta ja yrittettävä saada toisistamme voimaa ja rohkeutta. Meidän on oltava perhe ja käännettävä tämä jollain kierolla tapaa voitoksi. Vaikka nyt se tuntuu vain lauseelta ja silkalta mahdottomuudelta.

Meidän on opittava tästä monia asioita ja nähtävä asiat uudesta näkökulmasta. Ennen kaikkea meidän on opeteltava olematta armollisempia itsellemme, läheisille ja kertoa, että rakastetaan juuri sellaisina, kuin ovat. Ei kukaan ole täydellinen.

Pinnan alla

Rupesin tässä miettimään, olenko jotenkin outo, kylmä, sairas vai enkö vielä  ole sisäistänyt isäni tekoa, kun minulta puuttuu syyllisyys, häpeä, kiukku sekä tunne, että minut on hylätty? Vai johtuuko omat tuntemukseni siitä, että minä todella olen seisonut saman kuilun reunalla, jossa isäni seisoi viimeisinä hetkinään?

Mä tosiaan olen seisonut samoja tunteita ja kysymyksiä pohtien samalla paikalla, samaisella kuilun reunalla. Yhtä onnettomana kenties. Minulla tosiaan ei ole hirttoköydet olleet valmiina, mutta sinällään suunnitelma kuitenkin. Miettien, miksi täällä jatkaisin. Minä en halunnut lopettaa elämääni sinällään, kuten ei varmaan isänikään, mutta halusin päästä pois niistä ajatuksista, siitä tuskasta, joka oli tukehduttaa minut sisältä päin. Tie sieltä tähän ei ole ollut lyhyt eikä helppo. Ensimmäiset askeleet tuntuivat vaikeilta ja tehtiin pakosta, ei omasta halusta. Tein ne miellyttääkseni muita. Pitääkseni elämässäni rakkaan ihmisen, joka uhkasi lähteä pois.

En tiedä, olisinko koskaan ollut tarpeksi rohkea toteuttaakseni ajatukseni. Olisiko minusta ollut kävelemään heikolla jäällä ja uppoamaan sinne jään rikkouduttua? Olisiko minulle iskenyt viime hetkillä paniikki, että kuinka lapset pärjäävät? Lapset, siinä oli varmaan syy, miksi aikoinaan luovuin koko ajatuksesta. Halusin nähdä heidän kasvavan, halusin kasvattaa heidät. En halunut tuotta heille surua, jonka kuolemani olisi heille aiheuttanut. Toisaalta suurin syy oli varmaan pelkuruus. Veljeni lausetta kääntäen, minulla oli siis munaa olla se tekemättä, vaikka tosiasiassahan asia on juuri toistepäin. En ollut tarpeeksi rohkea. En voi sanoa, että etten olisi luovuttanut. Sen olin tehnyt jo aikaa sitten, kun olin antanut masennukselle vallan.

Ystäväni sanoi minulle tänään, että olen rohkea, kun viimeinkin uskallan pysähtyä, hakea apua ja kohdata suruni. Aluksi vähättelin sitä, mutta, kun tässä sängyllä olen sitä miettinyt niin oikeassa hän on. Juoksin viisi kuukautta karkuun suruani pysähtymättä hetkeksikään. En levännyt päivääkään, kesän tein töitä kolmella vapaapäivällä kuukaudessa ja menin jopa vapaa-aikani niin, ettei minun tarvinnut pysähtyä. Rakensin koko elämäni niin, että tekemistä riitti ja aina oli uusi tehtävä odottamassa.

Unentarpeeni väheni elokuussa huomattavasti. Nukuin sitä ennen 12 tuntia yössä ja olin todella tarkka, että sain levättyä tarpeeksi. Lopulta syksyä kohden huomasin, etten juurikaan nuku. Heräilen yöllä hikisenä miettimään asioita ja tapanani olleet jooga/meditointihetket iltaisin ovat jääneet. Sänky oli se paikka, missä hetken annoin itselleni luvan miettiä ja surra. Suru ja stressi rupesivat näkymään kasvoiltani, peiliä katsoessani säikähdin, kuinka minulle on tulleet ensimmäistä kertaa silmäpussit ja olen vanhettunut vuosia hetkessä. Ilo kasvoilta ja silmistä on kadonnut.

Se, etten pysähtynyt ei tarkoita sitä, ettenkö olisi surrut. Isäni on mielessäni koko ajan, mukanani joka paikassa. En vain asiasta puhunut. Enkä käsitellyt. En ollut valmis kohtaamaan omia tunteita ja myöntämään sitä tosiasiaa, että iskä on poissa. Ikuisesti, tosin vain fyysisesti. Uskon, että hän on mukanani omalla tavallaan – tuulena, pilvinä, aaltoina ja jopa sadepisaroina. Ei hän ole kokonaan poissa.

Moni varmaan ajattelee, etä joopa joo, mitä puppua, mutta tuo on minun tapani selvitä ja jatkaa elämääni. Jos omat uskomukseni ja vaistot tuovat minulle lohtua ja iloa tällä vaikealla matkalla niin keneltä se on poissa? En juo, en polta mitään unohtaakseni  tai saadakseni mielihyvää, ne saan omista uskomuksistani. Jos löydän höyhenen keittiöstäni, missä sen ei järjen mukaan pitäisi olla millään muotoa niin miksen voi uskoa, että se on enkeleiden merkki minulle, etten ole yksin ja he näkevät, että tarvitsen tukea. Jos näen pilvettömällä taivaalla sateenkaaren niin miksen voi uskoa, että se on merkki? Nuo merkit antavat voimaa, uskoa ja lohtua vaikeilla hetkillä, niillä hetkillä, kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle ja toivo paremmasta hiipuu.

Vierestä on aina hyvä huudella, kommentoida, vähätellä ja antaa neuvoja, mutta kun olet samassa tilanteessa niin asiat eivät ehkä olekaan, kuten olet niiden olettanut olevan. Kukaan ei pysty ennakoimaan omaa käytöstään, kunnes itse seisoo tilanteen keskellä. Eilen mietin, milloin täällä Suomessa on ns.lupa olla surullinen ja hajalla. Löysin yhden asian: Oman lapsen kuolema. Se on asia, jolloin jokaisella on oikeus surra, olla tolaltaan ja mennä sekaisin. Se on luultavasti maailman hirvein asia ja toivon, etten sitä koskaan joudu kokemaan. En varmaan ymmärrä, kuinka kauhea kokemus se on, mutta tiedän, että kauhea. Pelkkä ajatuskin vetää hiljaiseksi.

Päässäni on kysymys ”miksi äidilleni ei tarjottu paikan päällä kriisiapua?” ”Miksei kotiimme ”ängennyt” kriisiryhmä?” Kuinka täällä on huomioitu läheiset, jonka rakas tekee itsemurhan? Miksi asiasta ei puhuta enemmän yleisellä tasolla? Mikä siinä asiassa on niin kamalaa? Se, että paineet, omat oletukset, häpeä ja sairaus ajaa ihmisen siihen pisteeseen, ettei hän enää jaksa ja tekee oman päätöksensä ja tappaa itsensä? Suomi on täynnä tabuja, joista ei saisi puhua, joista pitäisi vaieta. Miksi? Toinen asia mikä mua lievästi sanottuna nyppii on, se että asiaa salataan ja hävetään. Kysellään, miksi meidät jätettiin tänne ja voivotellaan omaa oloa. Entä sen ihmisen olo, joka on tuohon ratkaisuun päätynyt? Eikö se ole se pääkysymys ja se, miksi apu ei tavoittanut ajoissa. Sen jälkeen voidaan keskittyä siihen, kuinka me itse selviydytään eteenpäin. Mulla on ainakin niin paha olo pelkästä ajatuksesta, kuinka turhaksi iskä on itsensä viime hetkillä tuntenut. Kuinka hänen sydämensä on särkynyt ja se paha olo, mikä hänen sisällään on vellonut on varmaan ollut jotain käsittämättömän pahaa. Me kyllä yritettiin auttaa. Me oikeasti yritettiin. Pakkohoitoon iskä olisi pitänyt saada. Harmi, että iskä kieltäytyi avusta moneen otteeseen. Siitäkin voin kirjoittaa myöhemmin tai jopa siitä, kuinka poliisien tulo kotikaupunkiini kesti reilu kolme tuntia, jonka aikana isäni karkasi. Kukaan ei koskaan ottanut köysiviritelmiä katosta pois, kaikki odotti siellä isääni valmiina, kun hän hetken päästä tuli ”karkumatkaltaan.” Olisiko asiat toisin, jos palomiehet olisivat purkaneet viritykset katon rajasta? Olisiko iskä täällä, jos poliisi olisi tullut ajoissa ja iskä olisi viety pakkohoitoon? Kuten olen aikasemmin kirjoittanut, tämäkin kuolema, itsemurha on monen asian surullinen summa. On turhaa jossitella, mutta itsekin siihen syyllistyn. On turhaa osoittaa kädellä syyllistä, semmoista ei ole. On turhaa miettiä, olisiko itse voinut tehdä jotain toisin. Mutta ei ole turhaa miettiä, mitä voin tehdä, että tietoisuus asiasta lisääntyy ja leima asiaa kohtaa hälvenee.

Itseasiassa olen pikkasen ylpeä jopa itsestäni. Uskallan hakea apua, tiedostan, etten yksin selviä tästä. Uskallan sanoa ääneen, että minulla on paha olo ja olen loppu. Uskallan sanoa, että olen seisonut kuilun reunalla miettien, riittääkö kantti luopua tästä kaikesta maallisesta vai onko minulla enemmän kanttia hakea apua ja myöntää omat heikkouteni ja virheeni. Myöntää, etten ole täydellinen, myöntää, että epäonnistuin. Pyytää apua ja sanoa anteeksi läheisilleni. Korjata matkan varrella tehneet virheeni ja oppia niistä. Kohdata vaikeudet ja kertoa, että apu on tarpeen. Onko sinusta siihen?

 

Kun toivo loppuu

Suomi on Euroopan kärjessä itsemurhatilastoissa. Täällä tapahtuu melkein kolme itsemurhaa päivässä. Moni voi miettiä, että eihän toi ole mitään. Mutta, kun miettii, kuinka monta ihmistä se koskettaa päivittäin niin se saattaa muuttaa käsitystä.

Edelleenkin itsemurha on Suomessa yksi suurimmista tabuista. Asiasta ei saa puhua ja pitää valehdella kaikille. Samoin oli nyt. Äitini vannotti, ettei asiasta mainita kellekään. Se oli jopa kielletty aihe sukulaisille.

Isäni tapauksessa koko pikkukylä taisi olla perillä asioiden kulusta. Olen kuullut, että tieto asiasta oli kiirinyt valonnopeudella ympäriinsä, vaikka muutamaan päivään emme saaneet edes sukulaisille asiasta kertoa.

Isäni kuolemaan liittyi huhuja. Hän muka oli vakavasti sairas ja siksi oli päätynyt itsmurhaan. No juu, olihan hän sairas, mutta ei ollut syöpää kehossa, kuten huhuissa väitettiin.

Äitini ei suostunut menemään kauppaan muutamaan kuukauteen. Melkein kaksi kuukautta kuoleman jälkeen hän uskaltautui kanssani kauppaan aurinkolasit päässä. Hetken aikaa harjoittelimme yhdessä kaupassa käyntiä ja lopulta hän meni sinne jo itse. Ensimmäinen kerta taisi olla hieman pakon sanelema. Tällä tarkoitan, että koska itsemurha on tabu kokee moni läheinen häpeää ja syyllisyyttä tapahtuneesta. Miksi niin pitäisi tuntea? Itse en koe kumpaakaan enkä ole koskaan tuntenutkaan. Se on jokaisen henkilökohtainen ratkaisu. Se on sairaan ihmisen ratkaisu. Kukaan terve ei moista tee, se nyt on selvä asia. Toinen asia on se, että eivätkö läheiset ole nähneet merkkejä? Varmaan tavallaan ovatkin, mutta harva oikeasti tulee miettineeksi, että asiat ovat niin huonosti, että moiseen päättyy.

Koko kevään pelkäsin, milloin isäni sydän pettää. Pyysin häntä monesti luopumaan yrityksestään ja nauttimaan elämästään. Pelkäsin menettäväni hänet elämästämme. Lopulta niin kävikin – sydän petti, mutta erilailla, kuten olin ajatellut.

Japanissa itsemurha on tavallaan kunnia-asia. Sitä ei hävetä eikä peitellä, kuten meillä. Olen aina ollut kiinnostunut eri uskonnoista, kulttuureista ja ajattelinkin lukea tästä enemmän. Onko syy järjestelmässämme ja siinä, että itsemurha on tabu, että keikutaan kärjessä vai vesijohtovedessä ja pimeydessäkö? Vaiko kaikkien noiden summa? Miksi emme uskalla nostaa asiaa pöydälle? Samanlainen tabu oli homous. Joillekin se on vieläkin sitä. Ihminenhän oli sairas, jos hän oli homo. No ei ole, homot eivät ole pelkän homo-nimen alla sairaita. Tietty homoissakin on alkoholisteja, liikalihavia, sydänsairaita ja masentuneita, mutta homous ei ole sairaus. Siihen ei ole lääkettä eikä siitä parane terapian eikä lääkkeiden avulla, kuten esim.masennuksesta. Mutta pointtina siis se, että sitä pidettiin sairautena ja se oli pitkään ja on monille edelleen yksi maailman suurimmista tabuista.

Mitä voisimme tehdä, jotta ihmisten asenteet itsemurhaa kohtaan muuttuisivat? Mitä voisimme tehdä sitä suunnittelevan näkökulmasta? Entä tänne jäävien? Ihan ekaksi minulle tulee mieleen, että voisimme katsoa ympärillemme ja pitää lähimmäisistämme huolta. Siitä on hyvä lähteä.

Itse olen päättänyt, että äitini ei koskaan ainakaan minun puoleltani tunne niin, etteikö olisi meille tärkeä. Hänellä on varmaan yhtenä tunteena hylätyksi tulemisen pelko, joka ihan ymmärrettävää. Tänäänkin hänelle sanoin, että tarvitsemme häntä täällä ja sanon vastaisuudessakin. Sanon sen hänelle niin monesti, että hän ymmärtää lopettaa höpöttelyt kuolemastaan. Sanoin myös, että kun antaa masennukselle vallan, ei näe ympärillä olevia hyviä asioita. Jos terapeutin kanssa ei synkannut niin on monia vertaistukiyhteisöjä, joihin voi tukeutua. Kukaan tuskin on selvinnyt tälläisestä ilman apuja. Apua on vain pyydettävä ja ennen kaikkea otettava vastaan.

Itse olen lukenut paljon asiasta netistä ja tässä pari linkkiä, josta voi olla apua saman kokeneelle. En nyt kummastakaan tässä kirjoita, ehkä myöhemmin. Meidän jokaisen tulisi vain muistaa, ettemme todellakaan ole asian kanssa yksin. Mitä enemmän asiaa käsittelemme, mitä avoimemmin siitä uskallamme puhua, sitä paremmin me siitä voimme selvitä. Koskaanhan siitä ei täysin selviä, mutta tarkoitan, että jatkaisimme jollain tasolla elämäämme ja iloitsisimme asioista ympärillämme. En usko millään muotoa, että iskä haluaisi äidin tai minun luovuttavan. En usko, että hän toivoo, että annamme surun viedä meidät mennessämme, kuten se teki hänelle. Meidän on vain jaksettava ja yritettävä kääntää tämä jollain tavalla positiiviseksi kasvuksi. Helppo tie se ei ole, mutta se voi olla sitäkin kasvattavampi.

http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/itsemurha

https://surunauha.net/

Masennus

Masennus, tuo yksi monista tabuistamme. Asia, josta syyllistetään, nauretaan, vähätellään, jos ihminen palaa loppuu, syyllistetään lisää ja ihmetellään ääneen silmiä pyöritellen, kuinka nyt noin, kun kaikki on hyvin. Ei me ihmetellä eikä syyllistetä syöpäsairaitakaan tai kyseenalaisteta heidän toimiaan sairauden puhkeamisen suhteen. Ei meistä kukaan päätä sairastua alkoholismiin, masennukseen tai mihinkään persoonallisuushäiriöön tai edes flunssaan. Meille on syntyessä annettu ainutlaatuinen DNA, jossa on kirjan tavoin tietoja meistä – pohja siihen, mitä meistä tulee perintötekijöiden perusteella. Osalla meillä valitettavasti on annettu geenit, jotka altistavat syöpään, alkoholismiin, liikalihavuuteen taikka tiettyihin perussairauksiin, vain pientä osaa on siunattu niin, että suurin sairaus elämässä on vesirokko. Musta kaikkiin sairauksiin pitäisi suhtautua samalla tavalla, syyllistämättä, tuomitsematta . Alkoholismi, persoonallisuushäiriöt ja mm.masennus ovat niin henkilökohtaisia asioita ja niihin pitäisi suhtautua aina tietyllä varovaisuudella. Ei oltais aina arvostelemassa ja haukkumassa ennen kuin ollaan katsottu asiaa monelta kantilta. Ei se ainakaan auta ihmisiä. Tai syyttelemässä, että henkilön oma vika, jota se ei millään muotoa ole. Tai voihan siellä pumpulissa kasvanut niin uskoa.

Minulla on alttius geeneissä alkoholismiin, masennukseen, sydänsairauksiin,  mielialahäiriöihin, kasvaimiin ja jopa syöpään – tuossa nyt vain luettelin jonkinlaisen pohjan, jonka olen saanut tähän elämään perustuen mietintääni sukusairauksiimme. Se, sairastunko mihinkään noihin on monen minusta riippumattoman asian summa. Se ei tee minusta yhtään huonompaa ihmistä vaikka sairastuisinkin. Eikä heikompaa. Tietyissä tilanteissa saatan käyttäytyä erilailla kuten joku toinen käyttäytyisi. Tai tilanteen käsittelykin riippunee omista jaksamisvaroistani. Tai tukiverkostani tai siitä, kuinka avoin olen asiasta. Ei kaikki ole niin mustavalkoista.

Tuntuu, että jos kertonen esim.veljelleni, että olen käynnyt terapiassa masennuksen tiimoilta niin minut leimataan hulluksi. Käsketään laittamaan pää kuntoon ja menemään osastolle. Ihminen, joka moisia suustansa päästelee tuskin ajattelee, kuinka henkilökohtainen asia esim.masennukseen sairastuminen on. Saatikka se, että miettii itsensä tappamista, kun ei vaan jaksa. Ei ihmistä yksi eikä kaksi asiaa aja miettimään täältä vapaaehtoisesti poislähtemistä. Minut masennukseen ajoi moni asia. On helppo huudella sivusta, kun omat ongelmat on lakaistu maton alle ja eletään ns.valheessa, kunnes tulee päivä, jolloin asiat räjähtävät käsiin.

Koen, että minulla oli hyvä lapsuus. Minulla oli turvallinen paikka kasvaa ja rakastavat vanhemmat, joilla oli mulle aina aikaa. Iskä oli ankara ja vaativa, mutta siksi kai häntä nykyään niin paljon arvostankin. Multa vaadittiin paljon ja halusin olla kaikkien vaatimusten arvoinen. Kerrottiin, ettei mitään saa ilmaitteeksi tässä elämässä. Jo 13-vuotiaana jaion lehtiä vapaa-ajallani ja siitä asti olenkin töitä tehnyt. Opiskelun ohessa olin Mäkkärissä töissä ja tein open sijaisuuksia. Lukioaikana olin paikallisessa pitseriassa ja kesäisin kotipaikkani ravintolassa päivät ja illat hoidin ravintoloitsijoiden lapsia. Tein siis töitä pienestä pitäen ja minua onkin suunnattomasti loukannut veljeni irvailut, kuinka olin sairaslomalla vuoden murtuneen selkäni takia ja sen, etten päässyt sängystä ylös, kun en vain jaksanut. Laiska, kun olin.

Suorittaja luonteenpiirteeni aiheutti sen, että halusin aina olla paras ja sitä kautta koin saavani arvostusta ja kunniaa itselleni. Yliopistoaikoina se johti sitten syömishäiriöön, jonka kanssa kamppailen edelleen aika ajoin. Se yleensä nostaa päätään kriisin keskellä.  Kun mitään muuta ei pysty kontroilloimaan niin kontroillaan sitten syömistä.

Tuossa siis vähän taustaa nuoruudestani. Mutta mikä sai minut masentumaan niin, että menetin elämäniloni?

Mummoni oli minulle ihminen, joksi halusin aikuisena tulla. Aina kannusti, kuunteli ja koskaan ei kuulunut, kuinka tein väärin asiat tai jätin jotain tekemättä. Ihailin häntä suuresti ja tammikuun 9.2009 hän kuoli. Kuolema ei tullut yllätyksenäkellekään, mutta silti se oli siihen astisen elämäni vaikein paikka. Koenkin, ettei mikään koskaan enää palautunut ennalleen hänen kuoltuaan. Minun silmissäni iskä ei koskaan toipunut äitinsä kuolemasta ja jotenkin kaikki muuttui. Äitini ei noin asiaa näe.

Maaliskuun lopulla 2009 Finnair potki melkein 300 määräaikaista pihalle. Minä olin yksi heistä. Minulta meni työ, jota rakastin. Olin jättänyt toisen lentofirman vakipaikan Finnairille mennessä, koska se oli paikka, missä halusin työskennellä ja kaikille vakuutettiin, että töitä riittää. Riittihän niitä reiluksi vuodeksi, kunnes loppui kuin seinään. Olin hukassa. Työn myötä mureni kuva minusta. Olin rakentanut koko identiteettini lentotyön ympärille eron jälkeen. Mikä ja kuka minä nyt olen?

Toukokuun alussa kaiken tuon jälkeen olin rullaluistelenkillä uuden kotimme lähellä. Alamäessä minua rupesi pyörryttämään jostain syystä syystä ja sen seurauksena kaaduin 40km tuntivauhdilla sillä seurauksella, että selkäni murtui. Makasin Töölössä viikkoja tajuamatta, että olisi voinut käydä huonomminkin. Jostain syystä en lyönyt päätäni asfalttiin. En tiedä, oliko nuoruudessa harrastamallani judolla vai enkeleillä osuutta asiaan. Päässäni vaan pyöri mahdollinen leikkaus, joka estäisi lentämisen loppuelämäksi. Päähäni ei muuta mahtunut, ei aluksi edes se, että oli suoranainen ihme, että kävelin ja en lyönyt päätäni. Varustetasoni oli nolla.

Mutta siellä minä sitten olin muiden armoilla. Opettelin uudestaan kävelemään ja kotiinpäästyäni mieheni joutui vessakäyntien jälkeen pyyhkimään minut, koska en siihen itse pystynyt. Yöllä heräsin kipuihin ja hän käänsi minut toiselle kyljelle, kun en itse sitä pystynyt tekemään. Olin täysin riippuvainen toisesta. Enää ei ollut minua. Ei ollut työtä, ei mummoa eikä edes fyysistä minää. Olin vammainen, joka ei pystynyt edes vessassa käymään ilman apua. Mieheni pesi minut, puki ja passasi kaiken tavoin.

Olimme menneet helmikuussa kihloihin Soulissa ja olimme sopineet, ettei häitä tule. Mutta kai mieheni tuosta sitten säikähti ja kosi minua kerran, kun minua pesi.

Minulla rupesi pää halkeamaan jo syksyn aikana, tosin en sitä tiedostanut. Olin varjo entisestä rautakorsetissani, jota minun piti käyttää, että selkärankani pysyisi jossain kuosissa.

Mieheni rupesi epäröimään koko häitä ja niitä peruttiin ja säädettiin useaan otteeseen minun epätasaisuuden takia. Ja mä yritin tasapainoilla itseni ja epävarmuuden reunalla. Olin hukassa, mutta en sitä nähnyt.

Marraskuussa vietettiin häitä, jotka päättyi ns.joukkotappeluun, josta en halua nyt puhua sen enempää. Perheeni ei enää halunut olla mieheni kanssa tekemisissä sen jälkeen, vaikka mieheni oli täysin syytön tapahtumiin. Tietysti yritin olla miehelleni lojaali ja seisoin hänen rinnallaan. Melkein vuoden olin puhumatta vanhempieni kanssa. He eivät suostuneet edes kylään meille. Haaveeni isosta perheestä oli rikottu. Toinen puoli minusta ei ollutkaan osa perhettäni. Tämä hajoitti minua hiljaa sisältäni. Lopulta annoin periksi vanhemmilleni ja kävin kotonani ilman miestäni. Lasten synttäreille ei koskaan veljeni tai vanhempani tulleet. Olin rikki, mutta en koskaan sitä sanonut ääneen heille, kuinka se satuttaa. Mutta tuo kaikki purkaantui vuonna 2012, kun mieheni sanoi, että avioliittomme on ohi, jos en hae apua. En mä heti hakenutkaan, hain varmaan apua masennukseeni silloin, kun oli viimeinen pakko. Tuskin olisin hakenut silloinkaan, jos ei olisi iskenyt pelko hänen menettämisestään.

Elämäni oli yhtä terapiaa -pariterapiaa ja omaa terapiaa kahdesti viikosti. Silti kävin töissä ja esitin, että kaikki oli hyvin. Itseasiassa minulla oli ihana luokka, joka piti minut järjissäni. Sain heiltä voimaa. Välillä joku saattoi kysyä, oletko sä surullinen, jos yllätti mut mietteistäni. Kai mä tavallaan kieltäydyin kohtaamasta omaa oloani.

Aluksi kävin terapiassa muiden takia, lopulta huomasin, että haluan olla lapsilleni läsnä ja ajatus kääntyi niin, että en halua olla hirviö. Haluan olla ihminen, jota arvostetaan ja rakastetaan. Jouduin todellakin tekemään matkan sisimpääni. Tutkailemaan elämääni monelta kantilta.

Äitini on useasti kysynyt minultakin, mitä he tekivät väärin, että meistä tuli broidin kanssa tälläsiä. Mitä ne teki väärin, kun kasvatus ei selvästikään tehnyt meistä ns.kunnon kansalaisia.

Sitten ihmetellään ääneen, mikä masentaa. Sitä on aina helppo tuomita ennen kuin tietää ihmisen elämästä enemmän. Ihan pienestä minäkään en mielestäni menetä toivoani. Siinä vaiheessa, kun lähtee terveys, työ ja rakas ihminen alle puolessa vuodessa niin luulen, että moni ihminen kyllä pysähtyisi.

Tyhjyys

Tyhjyys.. Se on sana, joka kuvaa juuri nyt sisintäni. Samalla suru ja pelko koputtelee ovelle. Huoli äidistä on suuri. Muuten kaikki muu tuntuukin tosi vaikealta, olo on itkuinen ja olen loppu – neljä vuotta sitten makasin sängyssä kuukausia, nyt pelkään löytäväni itseni sieltä vähän ajan päästä. Jälkiviisaana on helppo sanoa, että olisi pitänyt antaa itselle aikaa jo kesällä. Nyt tuntuu, että kaikki kaatuu päälle ja pelkään tippuvani sinne mustaan kuiluun, josta joskus jo nousin. Toisaalta tiedän voimavarojeni heikkouden ja kerran masennuksen kokeneena olen viisaampi. Tänään kävin lääkärissä ihan muista syistä ja tein taas yhden asian, jota jo vuosia siirtänyt : pyysin, että saan uuden terapeutin. En ole ollut tyytyväinen terapeuttiini koskaan ja nyt tuntuu, että terapiakäyntejä tiivistettävä ja muutettava mahdollisimman nopeasti.

Lapset tietty tuo iloa elämääni ja niitä salaa usein katselenkin ja mietin, missä olisin ilman niitä. Haluan uskoa, että he pitävät musta joskus huolen, kun heitä tarvitsen siinä. Olen aina halunut ison perheen ja olenkin itse tosi perhekeskeinen. Moni ei sitä välttämättä näe tai tule ajatelleeksi.

Millainen ihminen tätä blogia sitten kirjoittaa? Niin, sanotaanko, että on se kaikkien tuntema Maya, aina puhelias, naurava ja menee ennen kuin ajattelee-ihminen, ehkä jopa hieman ADHD, jos ystäviltä kysyy ja sitten on se harvojen tuntema ujo, syvällinen ja täydellisyyttä tavoitteleva suorittaja. Ehkä eniten suorittaja – tehnyt koko elämän asioita miellyttääkseni muita. Miettinyt aina, mitä pitäisi tehdä ja sitten, kun oon asian kanssa kipuillut niin olen tehnyt ylilyöntejä, joista suku on pyöritellyt silmiään ja voivotellut, missä on menty pieleen, kun minusta tullut tälläinen. Itse uskon, että se johtuu siihen, että yritän edes jotenkin tehdä asioita, joita itse haluan. Yritän hypätä pois minulle luodusta muotista, joka minua ahdistaa.

Lukion jälkeen olin kiinnostunut kaikesta. Halusin opiskella vähän kaikkea ja kun kerroin isälleni, mitä haluaisin opiskella niin hän kysyi ”Mitä sä sit teet viiden vuoden päästä, jos lähdet opiskelemaan jotain typerää matkailua, joka ei kanna minnekään tai uskontotiedettä, missä ei mitään järkeä?” Niinpä mä skippasin ne vaihtoehdot ja suuntasin alalle, jonne perhe mua ”painosti.” Ne halusi, että musta tulee opettaja.Olinhan mä aina toiminut nuorten ja lasten kanssa, joten sinällään ymmärrän oletukset. Halusinko mä itse sitä sitten? Totuus on, että inhosin sitä ensimmäisestä opiskelupäivästä lähtien. Enhän mä sitä silloin tajunnut suoranaisesti. Opiskelut maistui puulta muutamaa kurssia lukuunottamatta. Kaipasin muuta.

Oon tunnettu nopeista, yllävistä käänteistä. Olin vuosia suunnitellut lähteväni Lundiin vaihto-opiskelmaan. Jo edemennyt enoni Ruotsista avusti asiassa ja yliopistolta sain tukea projektiini. Sitten tapasin lasteni isän ja päätinkin lähteä hänen perässään Englantiin parin viikon tuttavuuden jälkeen. Olinhan aina halunut oppia brittiaksentin ja koko maa oli kiehtonut. No se taisi olla elämäni yksi isoimmista risteyksistä. Se muutti koko elämäni. Sen hypyn jälkeen musta tuli äiti ja välillä tuntui, että olin junassa, joka vain kulki eteenpäin mun itse siihen voimatta vaikuttaa.

Mulla oli nuorena periaatteet, joista pidin kynsin ja hampain kiinni. Kuten se, että perhe pysyy koossa ja yhden miehen kanssa tehdään lapset. Ollaan ikuisesti yhdessä, vaikka oma elämä jäisi elämättä.

Olin vuosia onneton. Tein töitä, joita inhosin. Laskin työpäivän jälkeen tunnit, jolloin joutuisin palaamaan sinne taas pakosta. Jaion kotini ihmisen kanssa, jonka kanssa mulla ei ollut muuta yhteistä, kun kolme lasta. Sitä ennen olin skipannut omat unelmani perheeni takia. Olin junassa, joka vain meni eteenpäin minun voimatta vaikuttamatta siihen.

Kuusi pitkää vuotta mietin eroa. En uskaltanut irrottautua taloudellisista syistä enkä häpeän takia. Pelkäsin myöntäää kaikille, että epäonnistuin. Pelkäsin sanoa sen ääneen, että olitte oikeassa. Hyväksyin jopa mieheni vuosia kestäneen syrjähypyn/suhteen ja yritin. Mä yritin. Ex-anoppi neuvoi, että mun pitäisi tehdä, kuten hän. Lähteä vasta sitten, kun nuorin täyttää 18 vuotta. Se kävi mielessä. Mutta siinä vaiheessa koko elämä olisi jo melkein eletty. Entä mun haaveet? En halua jossitella kiikkustuolissa, haluan muistella elämääni hymyissä suin.

Yritin puhua exääni muuttamaan ulkomaille. Yritin ostaa aikaa suhteelle ja perheellemme, tiesin, että jos muuttaisimme muualle, pysyisimme yhdessä. Mä käytin kaikki keinot. Lopulta kesän lopulla, kun hän ei ollut mihinkään suostunut istuin lapsuudenkotini konttorissa ja avasin työpaikkailmoitukset, mietin, mitä mä teen, en halua palata työhöni, kun äitiysvapaat loppuu.

Siinä se oli – haku lentoemännäksi. Hakuaikaa pari tuntia jäljellä. Unelmani, pelkoni. Siinä enempiä ajattelematta täytin hakemukseni ja melkein saman tien puhelin soi ja sain kutsun haastatteluun.

Se oli mun salaisuus. En kertonut kuin exälleni, että käyn läpi monivaiheista hakuprosessia. Hän ihme kyllä tuki minua siinä, koska tiesi, että se oli ehkä se suurin haaveeni ja pelkoni. Ja mähän tykkään laittaa itseni koville ja rikkoa rajojani. Tuo oli juuri sitä joka muodossa.

Mä pääsin kuin pääsinkin koulutukseen. Olin yksi yhdeksästätoista, jotka pääsivät kuuden sadan hakijan joukosta kurssille. Kurssi oli kova ja haluni olla paras piiskasi mua täydellisyyteen. Luin ja opettelin kaiken ulkoa. Koko elämäni pyöri kurssin ympärillä ja tiesin jo silloin, että olin ollut elämättä omaa elämään vuosia. Nyt tein sitä, mikä kiinnosti ja mikä tuntui hyvältä.

Perheelle kerroin, että pääsin kurssille. Ne vähän epäili ja ihmetteli, mutta muutaman kuukauden lennettyäni isäni sanoi ” Sähän kukoistat, ja susta tullut nainen.” Se merkkasi mulle enemmän, kuin koskaan iskä sai tietää. En unohda noita sanoja koskaan ja iskä oli oikeassa. Olin onnellinen, tein mitä halusin ja mitä rakastin. Mun paikka oli ilmassa. Siellä mä olin kotona ja siellä työkaverit tuntui olevan samalla aaltopituudella kanssani ja koskaan ei tarvinnut laskea tunteja, milloin joutuisi palaamaan. Päinvastoin, työ ei edes tuntunut työltä. Se oli tavallaan mulle kai pakopaikka. Pääsin pakoon töihin ongelmiani maanpinnalla ja oli aina helpotus päästä hetkeksi töihin, jossa unohtui kaikki muu.

Samalla, kun löysin itseni niin päätin myös erota. Sain omasta hyvästä olosta voimaa viedä pitkään miettineeni asian loppuun. Enkä ole koskaan sitä katunut. Elämäni paras päätös. Koskaan en itkenyt sen asian suhteen surusta enkä itke. Uskon, että myös lapsille on parempi nähdä meidät erillään. Ei ketään pidä kasvattaa kodissa, missä vanhemmilla ei rakkautta toisiaan kohtaan.

Noin mä tein omat itsenäiseni ratkaisuni omaksi ilokseni ensimmäistä kertaa. Ja se kantoi pitkälle.

 

 

Vaikeaa..

Aina sanotaan, että itsemurhan tekijä on itsekäs paskiainen ja ajattelee vain itseään tehdessään viimeisen päätöksensä. Munattoman miehen munaton ratkaisu, kuten veljeni sanoi. Itse en näe sitä noin. On helppo huudella sivusta, jos elämä on ollut yhtä pumpulilla tanssimista. Itse olen ollut masentunut, erittäin masentunut ja se musta aukko, missä masentunut on, on jotain aivan kamalaa. Ei silloin mieti muuta, kuin sitä, että muilla on helpompaa ilman sinua ja tuntee itsensä täydeksi nollaksi. Ei näe valoa tunnelin päässä. Mikään ei tunnu miltään. Se paha olo on jotain kuvottavaa. Ahdistus on niin voimakasta, että voisi oksentaa. Kaikki on mustaa.

Se, että joku päätyy itsemurhaan ei ole hetken mielijohde. Yleensä sitä käy päässä läpi ja sitten, kun siihen päätyy ei näe muuta ratkaisua. Se on kaikkea muuta kuin munaton ratkaisu. Vaatii rohkeutta se tehdä, monesta siihen ei ole. Harmi, että isältäni löytyi se rohkeus. Munaton hän ei ollut. Päinvastoin, yksi rohkeimmista ihmisistä täällä.

Moni uhkailee itsemurhalla, näen sen ihmisen viimeisenä hätähuutona. Tuskin silloin muuten osaa kuvata pahaa oloaan. Yleensä itsemurhan tehnyt ei siitä puhu. Miettii päässään asiaa ja lopulta päätyy siihen. Se, että siitä puhuu ääneen on jo hätähuuto ja siihen pitäisi puuttua. En minäkään itsemurha-ajatuksista kenellekään silloin puhunut, vasta jälkeenpäin terapiassa.

Se, että se tapahtui juuri tuolloin on monen asian summa. Uskon, että hän on sitä useamminkin miettinyt. Yrittänyt varmaan sinnitellä täällä meidän takiamme, lopulta ei vaan voimat riittäneet. Ei varmaan enää uskonut meidän rakastavan häntä. Siinä iskä oli väärässä. Todella väärässä.

Mikä sitten laittaa ihmisen menettämään toivonsa? Ainahan ihminen ei tajua, että on masentunut ja  varsinkin isäni sukupolvi ei ole tottunut puhumaan asioista. Useimmiten heillä on ollut rankka lapsuus ja sieltä on traumoja, joita ei ole käsitelty. Mennään vain eteenpäin kuin höyryjuna ja vähätellään ja kielletään pahan olon tunteet.

Isälläni oli rankka kevät. Hän ei pystynyt tekemään työtä, jota rakasti. Hän ei tehnyt työtä rahan takia, vaan työn takia. Lopulta terveys petti: ruuvimeisselit eivät pysyneet kädesä, ei pystynyt olemaan polvillaan, kun säryt oli niin kamalalta. Vuonna 2001 sattunut motocrossionnettomuus oli aiheuttanut vuosia kestäneet kivut. Iskä ei pystynyt kunnolla edes nukkumaan, kun polvia ja käsiä särki. Mieti itseäsi 15 vuoden hedarin kanssa. Vähemmästäkin rupesi pää krakaamaan.

Mutta juu, fyysinen terveys petti, kuten myös henkinen. Kivut ja henkilökohtaisessa elämässä olleet pettymykset aiheuttivat sen, ettei isäni enää jaksanut.

Meidän perheessä on tapana lakaista kaikki asiat maton alle, mistään ei puhuta. Kaikkea aina vain oletetaan. Juuri niin, oletetaan. Nämä oletukset, fyysinen ja henkinen romahtaminen veivät isäni sinne mustan aukon reunalle, josta hän ei enää nähnyt ulospääsyä. En ole isääni tuominnut hetkeäkään. Hetken tunsin kiukkua, mutta kuten aikasemmin kirjoitin se hälveni hetkessä. Ymmärrän isääni. En minäkään olisi jaksanut ainakaan niillä oletuksilla. Hän on kokenut itsensä täydeksi nollaksi, riippakiveksi ja epäonnistujaksi isänä ja aviomiehenä. Aviomiehen osuudesta en osaa sanoa, mutta minulle hän oli paras isi ikinä ja en ikinä muuttaisi mitään. Tiedän myös, ettei äitini oli häntä pois päästänyt reilun 40 vuoden ala- ja ylämäkien jälkeen.

Tällä hetkellä tuntuu, että kaikki hajoaa pirstaleiksi. Äiti on ihan rikki. Todella masentunut minun ja veljeni riidoista. Yritän pitää äitini ja isäni puolia ja lopulta siinä kävikin niin, että paras ratkaisu olisi ollut taas niellä sanat ja unohtaa kaikki kritiikki. Tein niin kaun, liian kauan nielin sanani. Olenkin miettinyt, että jos olisin avannut suuni tietyistä asioista suuni reilu vuosi sitten, olisiko asiat eri tavalla. Olisiko isäni täällä, jos olisin uskaltanut avata suuni ja sanoa, että ihmisiä ei kohdella noin. Olenkin päättänyt, että tästä lähtien sanon asioista. Tosin eilen, kun avasin suuni oli koko päivä monella ihmisellä pilalla. Äitini kertoi, että haluaa täältä pois. Kuolla, kuten isäni.

Olen riidellyt illan veljeni kanssa, joka väittää minun keksivän asioita ja paikkani olisi suljetulla. Ei hän halua nähdä asioita muiden kantilta. Olen itkenyt eilisen ja tämän aamun, kun tuntuu, että kaikki romuttuu. Yritin äidille sanoa, ettei voi halustaan kuolla puhua, mutta ei tunnu tajuavan, kuinka pahalta se tuntuu. Olen huolissani äidistä. Vein hänet jo kesällä lääkäriin ja sain hänet kahdesti käymään terapiassa, mutta siihen se jäi. Olen yrittänyt kertoa erilaisista yhteisöistä, joista saisi vertaistukea, mutta juuri tällä hetkellä hän ei  ole siinä tilassa, että ottaisi apua vastaan.

Se, että koen, että isäni kunniaa häpäistää on syy asiasta sanoa. Se, että äitiäni kiristetään sillä, ettei näe lapsenlapsia, jos pitää puolensa saa karvani pystyyn. Sillä romutetaan äitini rohkeus sanoa omia mielipiteitään ilmi tai pitää isäni puolia. Täällä ei ole muita kuin minä puolustamassa isääni ja sen teen. En ole kellekään siitä velkaa, mutta teen sen isäni tähden. En voi hyväksyä, että hänestä puhutaan epäkunnioittavasti tai hänen elämäntyönsä tuhotaan hetkessä. Jos se vie minun ja veljeni välit ikiajoiksi niin sitten se vie. Pidän isäni puolia siihen asti, kun kuolen. Isäni seisoi aina rinnallani, vaikka ei se varmaan aina niin helppoa ollut. Tiedän, ettei iskä olisi koskaan minua tahallaan loukannut, jos olisi tiennyt sanojensa loukkaavan.

Olen ihan varma, että isäni on miettinyt meitä kaikkia ennen tekoaan. Me olimme todennäköisesti syy, miksi hän täällä sinnitteli näinkin pitkään. Tyttäreni oli nähnyt unen papastaan 18-19.5. Siinä unessa tyttäreni oli pieni tyttö ja pappa oli tullut kertomaan, että haluaa pois. Hän ei ollut nähnyt pappaa, mutta sanoi, että tiesi, että se oli pappa. Voitte kuvitella, että 16-vuotias tyttö on hämillään moisesta unesta, mutta se kertonee heidän vahvasta siteestään. Tyttöni oli isälleni jotain erityistä. Tiedän, että pappa rakasti kaikkia lastenlapsiaan ja ei voi sanoa, että joku oli rakkain, mutta puhun heidän henkisestä yhteydestään, mikä heillä oli.

Uskon, että isäni on viettänyt sen yön miettien meitä kaikkia, mutta on kokenut itsensä niin turhaksi, että on päättänyt luovuttaa. Tiedän, että äiti, minä, broidi ja lapsenlapset oltiin sille kaikki kaikessa. Eihän hän ole miettinyt sitä surua ja tuskaa, jonka jätti jälkeensä, hän on ajatellut tekevänsä meille palveluksen lähtemällä pois.

Haluan sanoa, etten syytä ketään isäni kuolemasta. Syitä hänen tekoonsa on monia. Tuskin kaikki on meillä edes tiedossa. Se, että olen vihainen veljelleni johtunee meidän näkemys- ja luonne-eroista. Hänen kuorensa on kuin haarniska, jonka sisään ei varmaan kukaan näe. Suru ja ahdistus peitetään uhon ja toiminnan alle. Itse asiassa olenkin miettinyt, kuinka hän pärjää täällä joskus, jos kokee saman kuin minä tai isäni. Tuskin kovin hyvin. No se siitä.

Näkyihin ja uniin. Olen aina ollut kiinnostunut unista, henkimaailmasta, enkeleistä ja uskonnosta. En nimitä itseäni sinällään uskovaiseksi, mutta uskon varmaan keskivertoa enemmän tiettyihin asioihin. Varsinkin näkyni jälkeen uskon siihen, että meitä johdatellaan ylhäältä käsin.

Sukuni on ollut huolissaan jaksamisestani ja siitä, että pyytelen merkkejä enkeleiltä. Se on minun tapani surra ja päästä elämässä eteenpäin. Tietty olen miettinyt, kuvittelinko näyn/pilvikuvion merelllä, mutta tiedän, että se oli totisinta totta. En sillä hetkellä tiennyt tapahtumia Suomessa ja joku korkein voima oli läsnä ja tiedostin sen.

En ole puhunut näystäni monellekaan, koska valtaväestö tietysti luulisi minun tosiaan olevan osastokamaa, kuten veljeni sanoi. Uskon siihen, että jokainen meistä on herkkä tietyille asioille. Jokainen tietty saa uskoa tai olla uskomatta korkeimpiin voimiin. Mä uskon sielujenkiertoon ja moneen muuhunkin hulluun asiaan, mihin en nyt lähde. Ehkä myöhemmin.

Itku on vähän laantunut, kun olen saanut taas purettua pahaa oloani kirjoittamalla. Jatkan varmaan illalla, jos siltä tuntuu.

 

 

Ajatuksia uutisen jälkeen

Aluksi minut valtasi kiukku. Mitä isäni on ajatellut ja miksi hän moista tekee.

Yön musiikkia kuunnellessani kiukku hälventyi ja tilalle tuli pohjaton suru. Ystäväni näytti nukkuvan vieresessä sängyssä, itse kuuntelin musiikkia ja itkin.  Myöhemmin sain kuulla, ettei hänkään juuri nukkunut. Hän oli huolissaan minusta ja perheestäni.

Kuuntelin SuomiPoppia, jota isäni kuunteli. Tein Spotifyhyn oman soittolistan isälleni. Joka viikko sitä kuuntelen, yleensä itsekseni iltaisin sängyssä, kun kukaan ei näe, että kyyneleet valuvat pitkin poskiani.

Olin kaukana perheestäni ja isäni oli kuollut. Ahdisti. Äidilleni olin soittanut pikaisesti, muttei juttelusta ollut tullut mitään. En tiennyt asiasta juuri mitään ja halusin kotiin perheeni ja lasteni luokse.

Mietin, mietin ja mietin. Tavallaan ymmärsin isääni ja se sattui vielä enemmän, kun tajusin, että ihmisen täytyy tuntea olevansa tosi tarpeeton ja painolasti muille, että tuommoiseen päätyy. Olen itse ollut joskus todella masentunut. Makasin kuukausia sängyssä kuunnellen samaa biisiä uudestaan ja uudestaan. Millään ei ollut väliä. Joskus itsekin mietin, kuinka helppoa se olisikaan kävellä Töölönlahden jäälle ja jää vain pettäisi. Tosin se oli vain ajatus ja en sen toteuttamista koskaan edes miettinyt sinällään. Pointti oli vain siinä, että minä tiedän, miltä siellä mustassa aukossa oleminen tuntuu. Mikään ei tuo iloa, kaikki ahdistaa ja miettii, miksi täällä oikeastaan on, kun mikään ei suju. Tuntuu, että itsestä on vain haittaa ja harmia muille. On painolasti ja muilla olisi helpompi ilman.

Isälläni oli vaikea kevät. Oikeastaan viimeinen reilu vuosi oli vaikeaa. Hän oli yrittäjä, työnarkomaani, alkoholisti, perfektionisti, rehti mies voimakkailla mielipiteillä, mutta ennen kaikkea hän oli minun isäni. Minun rakkaista rakkain isäni.

Meillä oli hyvä suhde, olin aina ollut isin tyttö. Tietty häntä ärsytti minun jatkuva reissaaminen ja minua ärsytti, kuinka hänellä oli niin mustavalkoiset mielipiteensä ja kuinka aina tein kaiken väärin hänen mielestään. Silti hän oli yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni.

Voi jessus oikeasti, kuinka minua välillä ärsytti mennä kotiin käymään, kun jo tiesin matkalla sinne, mikä siellä odottaa. Kasvatin lapsiani väärin ja sitten ihmeteltiin ääneen elämääni ja, miksi aina matkustan. Monesti sanoin, että hänen intohimonsa on ajaa metsässä crossipyörällään ja minun on lähteä reissuun. Mutta ei sitä ymmärretty. Ei ainakaan niin, että se oli vaientanut mielipiteet siitä aiheesta.

Isäni tosiaan oli yrittäjä. Hän raivasi tiensä nollasta ja teki kaiken sen meidän eteen, vain meidän. Tai en sano nollasta, hänellä oli ihana äiti sekä sisaruksia, jotka kannustivat häntä matkallaan, mutta ei siis syntynyt kultalusikka suussa oikeassa paikassa tai oikeaan aikaan. Hänen lapsuutensa ei ollut helpoin, mutta hänen rakkautensa äitiään kohtaan oli jotain huikeaa. Isää hänellä ei ollut kuin biologisesti, emmekä koskaan asiasta puhuneet. Isä oli hänelle kuollut henkisesti.

Isäni oli fiksu, hänen matikkapäänsä oli mummolta peritty ja jos elinolosuhteet olisi olleet erilaiset, olisi hän varmaan kouluttanut itsensä yliopistossa. Hän oli kaikkea muuta kuin tyhmä. Tosin ei hän varmaan koulusta ollut kiinnostunut juurikaan. Mopot ja autot oli se juttu jo nuorena. Aina mulle kehui, kuinka jo 12-vuotiaana oli jo ajanut autoa. Hän oli siitä niin ylpeä, minusta se oli typeryyttä.

Mutta jos ei tyhmä niin herkkä. Sitä iskä oli. Hän piilotti kaiken hienosti kuorensa alle. Moni varmaan piti iskää pelottavana persoonana. Aina suorat, kovalla äänellä sanotut mielipiteet sekä iso ja kalju mies. Mutta loppupeleissä iskän sisällä oli pieni herkkä sielu, jolle perhe oli kaikki kaikessa. Kai se oli joku suojelumekanismi, kun esitti kovempaa, mitä oli.

Ei iskä paha ollut, päinvastoin. Piti omiensa puolta ja omisti harvoja ystäviä. Varmaan poltti monet sillat suorilla kommenteillaan, mutta ei hän välittänyt, mitä muut hänestä ajattelivat. Paitsi välitti, mitä me (perhe) hänestä ajateltiin.

Mulla ei henkilökohtaisesti jäänyt mitään sanomatta tai tekemättä. Tai tietysti sitä olisi voinut joskus selkeämmin sanoa, että olet tärkeä ja rakas, mutta luotan, että iskä sen tiesi. Tein matkani varrella pieni asioita, joiden tiesin merkitsevän hänelle, vaikkei niistä koskaan sanonut. Esimerkiksi, iskälle oli tärkeätä, että kuten hänellä ja hänen veljillään alkoi nimi kirjaimella Jii niin salaa toivoi, että niin alkaa lapsillanikin. Niin alkaakin ja voin sanoa, ettei Jiillä alkavien poikien nimet olleet niin helppo juttu, kun voi olettaa. Varsinkin, kun silloin 16-vuotias veljeni kertoo varanneensa muutaman Jiillä alkaneen nimen.

Mutta joo, niin kuin niin monen yrittäjän arkeen niin isänikin elämään kuului alkoholi. Ei hän mikään juoppo ollut, ja saattoi olla kuukausia juomatta, mutta kun ei ollut kova itselleen niin saattoi putki alkaa. Minulla ei sinällään ole kokemusta isäni putkista. Hänellä ei niitä ollut, kun asuin kotona. Ne tulivat vasta myöhemmin kuvioihin stressin lisääntyessä. Mutta jokin käsitys minulla oli niistä mm.äitini kertoman mukaan.

Isäni isä oli kai alkoholisti ja niin joivat hänen veljensäkin. Nyt puhun fiksuista ihmisistä, en mistään rapajuopoista, jotka menettäneet kaiken. Eli perintötekijät painolastina. Mummo ei juonut koskaan.

Niin, alkoholin käyttö oli kai lisääntynyt nyt kevään aikana reilusti. Yleensä vuodessa tuli kaksi tai kolme putkea, nyt niitä oli ollut toukokuuhun mennessä käsittääkseni kolme. Tämän viimeisen putken seurauksena isäni sitten kuoli. En sano, että alkoholi oli syy tapahtuneeseen, mutta varmasti osittain.

Kaikkihan me tiedämme, kuinka runsas alkoholinkäyttö ja monen päivän putki laskee aivoissa tiettyjä mielihyvätasoja ja aiheuttavat masennusta vastaavia oireita. Isäni myös inhosi itseään, kun joi. Äitini oli hänet kai haukkunut jälleen kerran, joten kun laskee 1+1, niin, kun juo monta päivää ja saa vielä kuulla läheisiltään, että yli meni taas niin mahtaa olla korkea mieliala. Mutta ei tämäkään ole syy tapahtuneeseen, vaikkakin yksi syy varmasti onkin.

Tänään luin kuolemasta ja enkeleistä. Sanotaan, että kuolema ja koko elämämme on aina monien sattumien summa. Allekirjoitan tämän täysin. Tähän kuolemaa liittyy niin paljon huonoa tuuria (palaan niihin myöhemmin), väärinkäsityksiä sekä pieniä sattumia. Isäni itsemurha oli niin turha. Ainahan niin sanotaan, mutta tässä tapauksessa keskustelulla, avoimuudella ja asioiden nostamisella pöydälle koko juttu olisi voitu välttää. Tai siihen minä uskon.

Itsemurha on edelleen iso tabu Suomessa. Äitini on kieltänyt minua puhumasta asiasta julkisesti. Ymmärrän hänen häpeän-tunteensa, mutta itse en näe asiaa niin. Mitä enemmän asiasta voi puhua, sitä paremmat mahdollisuudet on asiasta selvitä edes joskus. Tai no tarkoitan, että puhuminen helpottaa. Ei siinä mielestäni ole mitään pahaa, jos joku päätyy itsemurhaan. Siinä vaiheessa ihminen on vain niin loppu ja kuilun partaalla ei näe muuta mahdollisuutta.

Suomi pyllistelee itsemurhatilastojen kärjessä. Miksi niin on, että reilu 800 ihmistä moiseen ratkaisuun päätyy on mysteeri.  Ehkä pimeys, piilossa olevat mielenterveysongelmat ja se, ettei asioista uskalleta puhua ovat ne pääsyyt. Minusta on väärin, että itsemurhatekijt tuomitaan yhteiskunnan toimesta. Perhe tuntee häpeää asiasta, pelätään ja mietitään, mitä muut ajattelevat. Onko sillä oikeasti väliä mitä muut ajattelevat? Minulle ei. Arvostan isäni ratkaisua, vaikka se satuttaakin. Kukaan muu ei ole hänen päässään ollut sillä hetkellä ja kukaan muu ei voi tietää, kuinka pahalta hänestä on tuntunut. Kukaan muu ei voi edes käsittää, miltä tuntuu, kun toivo loppuu. Kukaan itsemurhan tehnyt ei ole jäänyt kertomaan, miksi päätyi ratkaisuun. Vain syvästi masentunut voi jotenkin ymmärtää lääkäreiden ja ammatti-ihmisten tavoin, miltä ihmisestä silloin tuntuu. Jätetään itsemurhan tehnyt rauhaan ja kunnioitetaan hänen päätöstään. Yritetään ymmärtää ja antaa anteeksi. Se on 100% vain tekijän ratkaisu ja se on kaikkea muuta kuin itsekäs. Se on sairaan ihmisen ratkaisu sillä hetkellä, kun sisällä on mustaa ja kaikki toivo on mennyttä.

Torstai 19.5.2016

Viisi kuukautta sitten olin ystäväni kanssa Turkissa. Olimme valikoinneet torstaipäivän meriretkelle. Minulla on joka reissulla tapana tehdä meriretki – olen kasvanut meren äärellä ja meri on aina ollut minulle tärkeä monella tapaa. Pahan olon tullessa jo pienenä menin salaiseen kalliokolooni katselemaan merta.

Päivä oli aurinkoinen ja matkalla satamaan uusi esimieheni soitti minulle, voisinko tulla jo alkuviikoksi kotikaupunkiini (olin saanut idean kesästä kotikaupungissani ja saanut sieltä aivan uuden työn) laittamaan liikettä pystyyn.

Olin koko päivän levoton. En pysynyt hetkeäkään paikallaan ja vaelsin pitkin laivaa. Ystäväni otti aurinkoa kannella, mä vaan vaelsin. Noin kello kaksi iltapäivällä menin itekseni istumaan laivan keulaan. Katselin merta, hymyilin ja mietin, että onneksi lähdin lomalle. Olin nauranut enemmän kuin vuosiin ja oloni oli hyvä. Olin onnellinen. Tämmöistä elämän piti ollakin.

Katsellessani taivaalle näin yksisarvisen hevosen ja enkelin jonkilaisena pilvikuviona. Tuijotin vain näkyä ja mietin, että miksi mä hevosia näen. Lopulta kuva muuttui kahdeksi enkeliksi. Olin keväällä liittynyt tuttavani innoituksella eräälle enkeleiden viesti-postituslistalle ja mietin, että ekaa elämässäni enkelit tosiaan ovat läsnä. Mielessäni kävi kuvan ottaminen, mutta jostain syystä en sitä saanut otettua. Tuijotin vain taivasta. Kuva vain pysyi siinä. Ihailin kuvaa, hymyilin ja olin onnellinen.

Mietin, että ystäväni pitää minua varmaan hulluna, jos kerron näystäni hänelle. Joten koskaan en siitä hänelle sanonut. En sinä hetkenä, myöhemmin kylläkin.

Kinkerit jatkuivat laivalla, mutta en vain saanut itseäni tempaistua mukaan juhlintaan.

Meillä oli kiire hotelliin retken jälkeen, koska Suomi pelasi jääkiekkoturnaustaan ja halusimme nähdä ottelun. Nopea vaatteidenvaihto ja Heikin baariin muiden suomalaisten seuraksi.

Poikani laittoi minulle facebookin kautta viestiä ja kyseli, miksi mummo kuulosti surulliselta eivätkä lähteneet papan kanssa aiotulle Savonlinnan reissulle. Puolen tunnin vänkäämisen jälkeen sanoin laittavani kälylleni viestiä. Kälyni kirjotti, että soittaa minulle. Siinä vaiheessa sanoin ystävälleni, että nyt tulee ikäviä uutisia. Niitä sanoja ja sitä hetkeä en unohda koskaan.

Suomen peli loppui ja ehdin päivittää facebookkiin, että ”Ihanaa Leijonat ihanaa”, kun veljeni vaimo soitti itkuisena..

” Olen tosi pahoillani, mutta sun isä on kuollut.” Pahoittelin kälylle asiaa, että olen pahoillani, kun hänen isänsä on kuollut. ”Ei, vaan sun isä.” Sillä hetkellä maailmani romahti, tipuin syvään kuiluun ja tajusin, että pahin painajaiseni on toteutunut. Asia, jota olin pelännyt koko kevään oli nyt totisinta totta.

Minulle annettiin lyhyt selitys. Isäni oli hirttänyt itsensä. Minun isäni oli tehnyt itsemurhan.

 

 

 

19.05.2016

Viisi kuukautta sitten olin ystäväni kanssa Turkissa. Olimme valikoinneet torstaipäivän meriretkelle. Minulla on joka reissulla tapana tehdä meriretki – olen kasvanut meren äärellä ja meri on aina ollut minulle tärkeä monella tapaa. Pahan olon tullessa jo pienenä menin salaiseen kalliokolooni katselemaan merta.

Päivä oli aurinkoinen ja matkalla satamaan uusi esimieheni soitti minulle, voisinko tulla jo alkuviikoksi kotikaupunkiini (olin saanut idean kesästä kotikaupungissani ja saanut sieltä aivan uuden työn) laittamaan liikettä pystyyn.

Olin koko päivän levoton. En pysynyt hetkeäkään paikallaan ja vaelsin pitkin laivaa. Ystäväni otti aurinkoa kannella, mä vaan vaelsin. Noin kello kaksi iltapäivällä menin itekseni istumaan laivan keulaan. Katselin merta, hymyilin ja mietin, että onneksi lähdin lomalle. Olin nauranut enemmän kuin vuosiin ja oloni oli hyvä. Olin onnellinen. Tämmöistä elämän piti ollakin.

Katsellessani taivaalle näin yksisarvisen hevosen ja enkelin jonkilaisena pilvikuviona. Tuijotin vain näkyä ja mietin, että miksi mä hevosia näen. Lopulta kuva muuttui kahdeksi enkeliksi. Olin keväällä liittynyt tuttavani innoituksella eräälle enkeleiden viesti-postituslistalle ja mietin, että ekaa elämässäni enkelit tosiaan ovat läsnä. Mielessäni kävi kuvan ottaminen, mutta jostain syystä en sitä saanut otettua. Tuijotin vain taivasta. Kuva vain pysyi siinä. Ihailin kuvaa, hymyilin ja olin onnellinen.

Mietin, että ystäväni pitää minua varmaan hulluna, jos kerron näystäni hänelle. Joten koskaan en siitä hänelle sanonut. En sinä hetkenä, myöhemmin kylläkin.

Kinkerit jatkuivat laivalla, mutta en vain saanut itseäni tempaistua mukaan juhlintaan.

Meillä oli kiire hotelliin retken jälkeen, koska Suomi pelasi jääkiekkoturnaustaan ja halusimme nähdä ottelun. Nopea vaatteidenvaihto ja Heikin baariin muiden suomalaisten seuraksi.

Poikani laittoi minulle facebookin kautta viestiä ja kyseli, miksi mummo kuulosti surulliselta eivätkä lähteneet papan kanssa aiotulle Savonlinnan reissulle. Puolen tunnin vänkäämisen jälkeen sanoin laittavani kälylleni viestiä. Kälyni kirjotti, että soittaa minulle. Siinä vaiheessa sanoin ystävälleni, että nyt tulee ikäviä uutisia. Niitä sanoja ja sitä hetkeä en unohda koskaan.

Suomen peli loppui ja ehdin päivittää facebookkiin, että ”Ihanaa Leijonat ihanaa”, kun veljeni vaimo soitti itkuisena..

” Olen tosi pahoillani, mutta sun isä on kuollut.” Pahoittelin kälylle asiaa, että olen pahoillani, kun hänen isänsä on kuollut. ”Ei, vaan sun isä.” Sillä hetkellä maailmani romahti, tipuin syvään kuiluun ja tajusin, että pahin painajaiseni on toteutunut. Asia, jota olin pelännyt koko kevään oli nyt totisinta totta.

Minulle annettiin lyhyt selitys. Isäni oli hirttänyt itsensä. Minun isäni oli tehnyt itsemurhan.

Kipuilua..

Huomenna tulee kuluneeksi viisi, pitkää kuukautta isäni kuolemasta. Viisi pitkää kuukautta, jolloin en ole pysähtynyt hetkeksikään suremaan, pohtimaan enkä analysoimaan omia tuntemuksiani. Vaikken ole uskaltanut pysähtyä, olen silti miettinyt isääni ja syitä, jotka hänet ajoivat henkisesti niin ahtaalle, että hänen sydämensä ei enää kestänyt tätä maailmaa. Syitä, miksi hän jätti meidät tänne en saa varmaan koskaan tietää. Tai kyllä mä ne tiedän sydämessäni.

Ajatus blogista on ollut pitkään mielessäni. En ole vain saanut työkiireinen ja arjen keskellä sitäkään asiaa aloitettua. Huomaan pahan oloni lisääntyneen ja siksi ajattelin, että tämä ehkä olisi keino minulle purkaa asiaa ja saada ajatukset jonkinlaiseen järjestykseen. Ajattelin myös täällä pohtia ajatuksiani maailmankaikkeudesta, ja siitä, miksi oikeastaan olemme täällä. Kirjoitukseni ovat varmaan usein ihan diipadaapaa monen mielestä ja itsekseni pohdintaa. Ensisijaisesti teen tämän itseni takia, kirjoitan vain itselleni, vaikka tästä ehkä julkinen tuleekin. En mieti, mitä kirjoitan, kunhan vain kirjoitan.

Nyt on blogi aloitettu ja huomenna ehkä voin palata isäni kuolinpäivään. 19.05.2016 – Isä, ikävä on kova. Toivottavasti tiedät sen siellä jossain.

 

Kipuilua

Huomenna tulee kuluneeksi viisi, pitkää kuukautta isäni kuolemasta. Viisi pitkää kuukautta, jolloin en ole pysähtynyt hetkeksikään suremaan, pohtimaan enkä analysoimaan omia tuntemuksiani. Vaikken ole uskaltanut pysähtyä, olen silti miettinyt isääni ja syitä, jotka hänet ajoivat henkisesti niin ahtaalle, että hänen sydämensä ei enää kestänyt tätä maailmaa. Syitä, miksi hän jätti meidät tänne en saa varmaan koskaan tietää. Tai kyllä mä ne tiedän sydämessäni.

Ajatus blogista on ollut pitkään mielessäni. En ole vain saanut työkiireinen ja arjen keskellä sitäkään asiaa aloitettua. Huomaan pahan oloni lisääntyneen ja siksi ajattelin, että tämä ehkä olisi keino minulle purkaa asiaa ja saada ajatukset jonkinlaiseen järjestykseen. Ajattelin myös täällä pohtia ajatuksiani maailmankaikkeudesta, ja siitä, miksi oikeastaan olemme täällä. Kirjoitukseni ovat varmaan usein ihan diipadaapaa monen mielestä ja itsekseni pohdintaa. Ensisijaisesti teen tämän itseni takia, kirjoitan vain itselleni, vaikka tästä ehkä julkinen tuleekin. En mieti, mitä kirjoitan, kunhan vain kirjoitan.

Nyt on blogi aloitettu ja huomenna ehkä voin palata isäni kuolinpäivään. 19.05.2016 – Isä, ikävä on kova. Toivottavasti tiedät sen siellä jossain.

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi